Tavoitettavuus

Miksi nykyään pitää tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että jättää kännykän kotiin? Miksi pitää tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei vastaa puhelimeen keskellä kauppaa tai kävellessään, jos puhelin ei kerro numeroa? Jos on vapaalla, tuntuu olevan sanomaton sääntö, paine näkymättömältä taholta, vastata puhelimeen. Ja aina se kuitenkin tuntuu olevan joku puhelinkaupustelija, josta ei meinaa päästä eroon. Vai olenko se vain minä kun kuvittelen näin?

Ennen ei ollut kännyköitä, ja sittenkin kun niitä jo oli, niitä oli aluksi harvoilla. Jos ei ollut kotona, ei ollut tavoittettavissa. Piste. Saatoi olla puhelinvastaaja, saattoi olla numeronäyttö, tai sitten ei ollut. Joka tapauksessa saattoi poistua kotoa ilman huonoa omaatuntoa, ellei sitten tiennyt odottaa jotain tiettyä puhelua, ja sen takia päivysti puhelimen lähellä.

Minä unohdan usein kännykän kotiin. Enkä yleensä olekaan huolissani siitä, että se saattaa soida yksin kotona. Jos vaikuttaa tärkeältä numerolta tai on joku tuttu, voin soittaa takaisin kunhan olen taas kotona.

Kuitenkin aiemmin tänään, kun lähdin viemään tyttöä päiväkotiin, olisin halunnut jättää kännykän kotiin. En kuitenkaan uskaltanut. Kukaan ei matkalla soittanut, kukaan ei ole tänään vielä soittanut.