Kiitos kommenteista.
Sun äitis: Oikeasti jo haluan muutakin kuin kotia, mutta sen muun täytyy olla mielekästä, en halua mitään järjetöntä, minulle pakolla osoitettua työtä tai koulutusta. 2 kertaa minulle on jo tullut vastaavaa jobinpostia (tai oikeastaan 3) jossa on velvoitettu hakemaan jotain tiettyä koulutusta tai työtä työttömyykorvausten menetyksen uhalla. Se kolmas jobinposti oli kahden päivän varoitusajalla tullut ilmoitus joutumisesta hakemalleni velvoitetulle kurssille juuri kun luulin etten sinne joudu ja siksi olin ehtinyt ilmoittamaan päiväkotiin että tyttö pitää kolmen kuukauden kesäloman. Onneksi päiväkodissa ollaan joustavia ja ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa. Niihin töihin ja kursseille jonne oikeasti jopa haluaisin, en koskaan tunnu pääsevän.
Tosin, jos olisi taloudellisesti mahdollista (se lottovoitto, jota on turha toivoa varsinkin kun ei lottoa) olisin mielelläni kotona siihen asti että molemmat lapset ovat koulussa, voisin palata ilman rahahuolia opiskelemaan omaan tahtiin ihan sitä mitä haluan, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, tekisin sellaista työtä, jossa oikeasti viihtyisin, ja sitäkään ei tarvitsisi tehdä täyttä päivää. Olen monta kertaa pohtinut kokopäviähommien ikävää puolta. Esimerkiksi mieheni, hän lähtee aamulla kuuden aikoihin töihin ja harvoin (liukuva työaika) on kotona ennen viittä. Aamuisin hän herää puoli viiden aikoihin, ja jos hän haluaa nukkua kutakuinkin kunnolliset yöunet, hänen täytyisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä (mikä oikeasti harvoin toteutuu). Siinä on viisi tuntia ns. yhteistä aikaa, lasten kanssa vain n. 3, sillä lapset menevät nukkumaan useimmiten kahdeksan kieppeillä. Ja senkin aikaa hän on usein niin väsynyt, että pilkkii sohvalla. Jos minä olisin myös töissä (en tosin halua samanlaisia työaikoja kuin hän), sanotaan nyt vaikka 8 - 16. Jollei työmatka ole mikään järin pitkä, tuo tarkoittaa, että mun täytyisi herätä viimeistään kuudelta, lähteä kotoa viemään tyttöä kävellen päiväkotiin, joka on noin 1 ½ kilometrin päässä, heti seitsemän aikoihin tai vähän sen jälkeen. Mies onneksi yleensä ehtii hakemaan tytön autolla, joten töitten jälkeen, vähän matkasta riippuen, saattaisin olla kotona "jo" puoli viideltä. Vaikkei työni olisi mitenkään fyysisesti raskasta, olisin kuitenkin ihan väsynyt minäkin koko illan. Ja siinä lyhyessä ajassa mitä kaikki olisimme yhdessä hereillä pitäisi laittaa ruokaa. Syömisen jälkeen ei juuri mitään ehtisikään, ennenkuin on jo iltatoimien aika. Tottapuhuen sellainen elämä ei hirveästi houkuttele, vaikka tiedän, että se on valtaväestölle sitä todellista arkea. Siihen ajatukseen kun lisää sen, että en mitenkään hirveästi ole kotitöiden ystävä, niin tiedän, että töistä väsyneenä jaksaisin ja viitsisin tehdä kotitöitä entistä vähemmän mikä johtaisi ihan hirveään kaaokseen.
Ei ei, ei mun pitänyt ihan noin pitkälle ajatuksissani mennä. Joka tapauksessa, tuon "painajaisen" maalattuani voin vain todeta, että jos pitää joutua tuollaiseen arkeen, vaadin, että edes pidän työstäni, en tuota muuten jaksaisi hajoamatta. Ei tosin kotonakaan neljän seinän sisällä pelkästään samoja naamoja katsellen jaksa liian pitkään hajoamatta. Sukua ja tuttaviakin kun näemme ihan liian vähän, heidän ja mieheni töistä johtuen suureksi osaksi. Illat kun ovat ihan liian lyhyitä lähteä kyläilemään. Voisi sanoa että seuraelämä on aika olematonta. Mies sentään näkee työkavereita päivittään ja saa "juoruta" ruoka ja kahvitunnit. Mulla saattaa mennä joskus päiviä, jopa viikkoja, että minulla on ketään kenen kanssa jutella, perhettä lukuunottamatta. Mikäkö minut pitää kasassa?
Ennen se oli kirjeenvaihto, saatoin saada kymmeniä kirjeitä viikossa. Mulla oli satakunta kirjeenvaihtokaveria ympäri maailmaa. Pikkuhiljaa äidiksi tultuani he kaikki jäivät. Poikani ollessa vielä vauva, löysin Vauva-lehden chatin, se oli jonkin aikaa se mun juttuni joka piti minut "järjissäni". Pikkuhiljaa se jäi (kun modeemilaskutus muuttui, ja yöstäkin ruvettiin laskuttamaan minuuttihintaa).
Vauvan tai Kaks Plus lehden kautta löysin pari kaveria, toinen asui hieman kauempana, joten häntä en tavannut heti, toista tapailin muutamaan otteeseen, kunnes hän kirjeitse ilmoitti, että en ollut hänen "tyyppisensä" ihminen, kuulemma kirjeeni olivat ristiriidassa siihen kuka olin kasvotusten, kirjeeni olivat surumielisempiä, mutta hänen seurassaan olin taas iloisempi. HALOO, kirjeeni olivat sitä mitä olivat, sen takia että mulla ei juurikaan ollut seuraa, ja taas hänen seurassaan nautin siitä, että minulla oli joku, jonka kanssa jutella. Toinen sentään pysyi rinnallani, hänestä tulikin myöhemmin tyttäreni kummitäti. Valitettavasti häntäkin näemme liian harvoin, ei asu samassa kaupungissa. Kirjeenvaihtokin on kutakuinkin hänen kanssaan tyrehtynyt, sähköpostia lähettelemme silloin tällöin.
Tyttäreni ollessa pieni löysin sähköpostilistat, yhden eritoten, jossa kirjoittelin erittäin ahkerasti. Se on nyttemmin hiljentynyt, tosin olen vielä mukana, enkä usko että sieltä koskaan poistun, aikanani se oli mun yksi tärkeimpiä henkireikiäni.
Lasten jo kasvettua ohi vauvaiän ja suurimman "riippuvuuskauden" löysin jotain ihan itselleni, hain ehkä kadonnutta nuoruuttani ja olin erittäin aktiivinen eräällä keskustelupalstalla, liittyen erääseen melko tuoreeseen musiikkitaivaan tähteen. En enää ole niin aktiivinen sielläkään, mutta kyseinen muusikko on edelleen lähellä sydäntäni ja itse asiassa aion ensi maanantainakin tehdä jotain jota en muutoin kuuna päivänä tekisi ja teen sen vain nähdäkseni hänen esiintyvän... Hän sentään tulee tänne päin Suomen neitoa todella harvoin.
Uskomatonta, tuli jaariteltua ihan järjettömästi, ei tämä ollut tarkoitukseni kirjoittamaan aloitettuani. Mutta huomaan jotain, olenhan minä edelleen joistain asioista silloin tällöin innostunut, tavallaan liittyen yhteen ja samaan asiaan, muotoaan vaihtaen vuosien myötä. Kanssakäyn edelleen ihmisten kanssa pääosin kirjallisesti. Uusin innostukseni on, arvaako kukaan... *lol*
Ja vielä en ole edes lopettanut.
Marika: Mussa on yksi vika ajatellen sun mietintämuotoja: en saa itseäni liikkeelle ilman seuraa. Rivitanssiakin harrastin niin kauan, kuin mieheni sisko ehti käydä siellä kanssani, yksin en saanut sitä jatkettua. Vaikka kuinka mukavaa käveleminen ja uiminenkin ovat, en saa lähdettyä niihin yksin.
