Joulu jatkuu

Aatonaattoon palatakseni, kun ajoimme miehen siskon luo käymään palasi jostain vuosien takaa, siis lähemmäs kymmenen vuoden takaa, eräs jouluaattoinen muisto mieleen, kun olimme jouluaattona appivanhempieni luona käymässä miehen silloisella työpakettiautolla (jota sai töistä lainata pientä korvausta vastaan). Appivanhemmat näes asuivat ennen eroa siinä samassa asunnossa missä mieheni sisko asuu nykyään perheineen, hän siis osti eroavilta vanhemmiltaan lapsuuden kotinsa. Mutta se jouluinen muisto ei nyt liity siihen eroon mitenkään. Silloin epämääräiset 9-10 vuotta sitten oli erittäin liukas jouluaatto. Meitä riensi auttamaan auton liikkeelle työntämisessä ventovieraita ihanan avuliaita ihmisiä. Yksi heistä jäi mieleen paremmin kuin muut: meitä auttoi liikkeelle itse Joulupukki.

Pojan usko joulupukkiin selvästi horjuu. Mitäpä tuosta, odotettavissahan se oli. Useampaan otteeseen on sanonut jo tänä jouluna, että ei niitä lahjoja joulupukki tuonut, tai että ne eivät olleet joulupukilta.

Minä olen jo alkanut suunnittelemaan ensi joulun lahjoja. Aina se aika loppuu kesken ennen joulua, joten jos aloitan jo nyt heti joulun jälkeen lahjojen suunnittelun, tekemisen ja tarvikkeiden hankkimisen. Jos saisi toteutettua sen, mitä alunperin oli täksi jouluksi suunnitellut. Tarvinnee kirjoittaa muistiin mitä jo on miettinyt valmiiksi.

Väsynyt mutta suhteellisen tyytyväinen

En tänäkään vuonna saanut sitä parasta mahdollista joululahjaa: ihanan kilttejä ja hyvin käyttäytyviä lapsia. Koko aamupäivän nahistelivat, riitelivät, kantelivat toisistaan. Olin jo yhdessä vaiheessa niin kypsä, että uhkasin perua joulun ja nukkua sen läpi. Iltaa kohden onneksi käytös hieman parani.

Aamu meni vielä touhutessa. Kinkusta tuli sitten oikein yliylikypsä, mutta sellaisesta tykkäänkin, ja hyvän makuinen se on, ehkä paras kinkku meidän huushollissa ikinä. Aamulla, kunhan saatiin itsemme ylös sängystä, keittelimme riisipuuroa (ei siitä laktoosittomasta maitojuomastakaan saa ihan valkoista puuroa, mutta valkoisempaa kuin hylasta - olen kyllästynyt ruman ruskeaan joulupuuroon, mutta minkäs voi, kun mieskin haluaa riisipuuroa jouluna), rusinasoppaa ja kinkun kastikkeen. Keittelyiden lomassa koottiin myös kuusi - keittiöön. Niihin aikoihin kun vihdoin päästiin syömään jouluista aamupuuroa oli myös kinkku uunissa toiseen otteeseen - kuorrutuksessa.

Puuron jälkeen täytyi vielä siistiä keittiötä ja kun vihdoin kaikki ikävämpi homma oli hoidettu alta pois oli aika koristella kuusi, tässä vaiheessa mentiin jo iltapäivässä. Lapset koristelivat kuusta ihan innolla. Kuusesta tuli lopulta ihan nätti.

Kuusen koristelunkaan jälkeen ei ehtinyt paljon "rentoutua", vaan sitten jo aloitettiin jouluruoan valmistelu. Sillä aikaa kun laatikot lämpenivät uunissa laiteltiin kaikkia muita ruokia tarjoiluastioihin yms. Kun ruoka oli jo lähes valmista ja lapset hyppi suurinpiirtein silmille, multa paloi pinna - missä vaiheessa siis uhkasin peruuttaa joulun. Lopulta päästiin syömään suurinpiirtein sopuisasti, vaikka tyttö kyllä jaksoi edelleen kiukutella, tällä kertaa kinkun kastikkeen liiasta määrästä.

Rauhallisesta ruokailuhetkestä ei kuitenkaan voi puhua. Kun minä ja mies vielä syötiin ja lapset olivat jo valmiit, poika olisi ollut kokoajan kantamassa tavaroita pöydästä pois, ja tyttökin pyöri siinä pöydän vieressä koko ajan. Vihdoin oli pakko määrätä lapset yläkertaan, että me saataisiin rauhassa syödä loppuun.

Entuudestaan kova väsymys + ruokajuomana viini = ääretön raukeus. Ruokailun lopulla oli hyvä kun jaksoi käsivarsiaan nostaa ja kun nousi pöydästä, jalatkin olivat kuin makaroonia. Missään jäsenissä ei ollut enää ryhtiä jäljellä. Pöydän tyhjennettyämme istuimme miehen kanssa sohvalle rötköttämään joksikin aikaa, vihdoin. Kun tuntui siltä, että ruoka olisi jonkin verran laskeutunut, mies kävi laittamassa saunan päälle ja minä menin annostelemaan jälkiruokajäätelöä.

Saunaan pääsin lasten seuraksi jonkin verran ennen kuutta, mies tuli "hieman" myöhemmin kun jäi ales "ottamaan meille saunajuomia". Saunassa meni yllättävän hyvin ja rauhallisesti, ilman ihmeempiä kinasteluja, mitä nyt lapset kinasivat ja möykkäsivät suihkussa ennen saunaa ja ennenkuin minä ehdin joukkoon.

Saunan aikana tonttu oli tuonut lahjat kuusen alle. Tällä kertaa avasimme lahjat vuorotellen, rauhassa. Hieman piti lähinnä tyttöä toppuutella, ettei repinyt heti kaikkia auki. Jossain vaiheessa poika totesi, että tyttö vaan saa isoja lahjoja (mikä tänä vuonna oli totta, mutta isompia vain kooltaan ei arvoltaan). Tosin poika unohti/ei välittänyt asiasta enää myöhemmin, kun sai melkein vallan erittäin mieleisiä lahjoja. Jopa vaatelahjat olivat pojan mieleen, vaikkei aina lapset kovin välitä pehmeistä paketeista. Kaikki kirjatkin olivat pojalle mieleen, vaikka jossain vaiheessa sanoi, ettei halua kirjoja joululahjaksi, paitsi sarjakuvia. Nyt sai yhden sarjakuvakirjan lisäksi Tietoretki sarjaa ensimmäiset 4 kirjaa, joka epätoiveista huolimatta tuntuivat heti oikeasti kiinnostavan.

Tyttökin oli tyytyväinen lahjoihinsa. Tosin oli isälleen maininnut illalla, että ei ollut saanut potkukelkkaa eikä nukketaloa, ehkä saa ne tämän päivän jälkeen. No, nukketalo mun piti antaa tänään, antaa se kunnostamattomana (kun en ehtinyt/saanut aikaiseksi) ja kertoa että se on minun vanha ja että aion kunnostaa sen hänelle. Silloin ei sitä tarvitsisi edes piilotella kunnostaessa, vaan se voisi olla jossain näkyvillä koko remontin ajan. No, tietysti unohdin, joten yritän muistaa antaa ja kertoa sen huomenna. Potkukelkkaa ei tänä jouluna saa. Kaikki tiet kuitenkin aina hiekoitetaan, joten siitä ei kovin paljon iloa olisi.

Saatiin miehen kanssa siskoltani C.S.I-lautapeli. Sarja on hyvä ja odotan että pelikin saattaisi olla ihan mielenkiintoinen. Tosin peli vaikutti ensikatsomalta sen verran monipuoliselta ja -vaiheiselta että tänä iltana ei jaksanut väsyneillä aivoilla ruveta sääntöihin vielä perehtymään. Koko perhe sai (itse ostettiin) Disney-Monopolyn (merkillistä kyllä, meillä oli entuudestaan vain Lasten Monopoly, Antimonopoly ja matkaversio siitä aidosta alkuperäisestä englanninkielisenä), täytyy tai siis saa pojan kanssa pelata joululomalla. Tyttö sai Afrikantähden "uudistetun" version, eli Inkan aarteen.

Siitäkin huolimatta että on koko päivän ollut väsynyt tuli taas valvottua luvattoman pitkään. Nyt täytyy mennä nukkumaan - hyvillä mielin, kun on taas yksi joulu melkein pulkassa. Huomenna lähdetään ilmeisesti anoppia moikkaamaan, Tapanina todennäköisesti ajellaan vieläkin pidemmälle. Itse asiassa ensi viikko on meillä kyläilyviikko isolla K:lla.

Ja vielä ennen kuin pistän tämän viestin pakettiin, pieni jouluruoka-arvoitus teille:

Mitä mahtaakaan olla liukas liha?

Hyvää joulua!

Kaaos on eliminoitu alakerrasta, yläkerta olkoon kaaoksen vallassa, emme kuitenkaan siellä paljon oleskele. Kinkku on uunissa, lahjat piilotettu ja paketoitu. Rusinat on likoomassa rusinasoppaa varten. Kuuselle on tehty paikka. Joulu saa tulla!

Pian täytyy mennä nukkumaan, jotta jaksaa nousta huomenna edes suhteellisen ajoissa keittelemään soppaa ja puuroa, kokoamaan kuusen, jota ei enää nyt jaksettu ruveta kokoomaan ja viimeistelemään kinkun yms pientä.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Ohi on!

Voi pyhä jysäys!! Ei kyllä koskaan oltu ajateltu että noin pitkään menee tänään kauppareissulla! Puoli kymmenen paikkeilla päästiin lähtemään, vietiin tyttö päiväkotiin ja suunnattiin rautakaupan kautta kaupungille. Kaupungilla jo vierähti pidempään kuin piti, sitten "halpahallin" kautta tonttuilemaan (ja leikkimään remonttireiskaa). Toisessa tonttuiluosoitteessa vierähtikin toivottua pidempään, mies kun sai asennella parit lamput siskontyttäriensä huoneisiin. Tytölle oltiin luvattu että hänet haettaisiin jo kolmen kieppeillä. No vasta siinä vaiheessa pääsimme lähtemään miehen siskon luota, ja vielä piti Prismassa käydä tekemässä loput jouluostokset. Neljän jälkeen oltiin vasta tyttöä hakemassa. Poika oli ollut kotona yksin puoli yhdestätoista koko ajan, aina välillä soiteltiin ja tarkisteltiin että onko kaikki hyvin. Ihan hienosti oli pärjännyt.

Ja sitten mies lähtikin saman tien taas, söi vaan ja lähti. Piti vielä käydä postissa, oli tullut yksi saapumisilmoitus, mitä ollaan odotettu koko viikon, jotain mikä luvattiin vielä jouluksi.

Mutta, nyt ne on sitten ohi, jouluostokset tältä vuodelta. Hengähdän hetken, vaihdan mukavampaa ja kevyempää kotivaatetta päälle, ja sitten pitää taas jatkaa touhottamista. Kinkku odottaa paistamista, siivottavaa on vielä ihan riittämiin, järjestelyä sun muuta. Lasten nukkumaanmenon jälkeen on vielä salaisia tonttupuuhia, on hieman vielä paketoitavaa, pitää laittaa sukkiin aamun pienet joululahjat, "rakentaa" kuusi, täyttää lahjasäkki ja piilottaa se hyvään paikkaan kätevästi käsille, että sen voi käydä nostamassa kuusen juurelle kun lapset on huomenna saunassa. Tarkoitus olisi saada viimeistään yöllä asiat sille mallille, että huomenna voi ottaa rennosti ja pääosin vain nauttia. Että täytyisi korkeintaan keitellä puuroa/tehdä uunipuuroa, lämmitellä ruokia ja leipoa joulutorttuja.

Siivotaan, siivotaan

Lähes koko päivä on mennyt joulusiivossa. Välillä kävin pari tuntia istumassa äidin luona, hakemassa lahjat ja viemässä lahjoja, kun jouluna ei nähdä, äidillä on työvuorot niin ikävät että siinä menee koko päivä (10-19), samanlaiset päivät niin aattona kuin joulupäivänäkin. Kotiin tultua jatkoin taas.

Kaaos alkaa onneksi hellittää pikku hiljaa. Tekemistä toki on vielä, ja ihan niin siistiä ei ehdi saamaan aikaiseksi kuin ehkä toivoisin, mutta sen verran siistiksi pitäisi saada paikat, että voi ottaa valokuvia niin, että niitä kehtaa ehkä muillekin näyttää.

Kinkku on likoomassa. Joulukuusi on eteisessä lämpenemässä (muovinen). Huomenna vielä kaupoille ja jatketaan siivousta, järjestelyä ym. Eiköhän se joulu tule meillekin, ja ihan miellyttävissä merkeissä.

Kierrätyshenkeä ja hyväntekeväisyyttä

Tänään keräilin leluja, lasten pieneksijääneitä kenkiä ja vaatteita yhteensä parin melko ison paperikassillisen verran vietäväksi joulupataan Marikan innoittamana. Piti viedä jo viimevuonna, mutta se jäi silloin. Nyt taas muistin kun kinttupoluilta luin.

Kaksi kassillista nyt siis aluksi, saa nähdä innostunko keräämään vielä lisää tavaraa niin että vielä perjantaina ehtisi viedä. Onhan tämäkin tapa kierrättää joulumieltä. Ja tapa yleensä kierrättää. Samalla saa itselle hyvän joulumielen ja tilaa vähän enemmän tähän huusholliin.

Kierrätin myös vanhaa rikkinäistä lakanaa, revin siitä rättejä. Käytön jälkeen voi hyvällä omalla tunnolla heittää pois, ja pääseepä siitäkin eroon pala palalta.

Kaksi päivää aikaa, kaaosta vielä reippaasti jäljellä: APUA!

Suurten kysymysten äärellä

Aamupuuroa pupeltaessa tyttö murjaisi kysymyksen, sen kysymyksen, jota moni ehkä pelkää. "Kuka synnytti ne ensimmäiset ihmiset jotka synnytti kaikki muut ihmiset?" ÖÖÖ? Poika siihen ehdottamaan että Jumala. Sanoin, että se on yksi teoria. Mutta kerroin myös että toisen teorian mukaan kaikki elämä on kehittynyt veden pieneliöistä aikojen myötä apinan kautta ihmiseksi.

Poikahan innostui tästä, ja rupesi kysymään siskoltaan: "Entä kumpi oli..." "EI EI, älä kysy sitä kysymystä!" "...ensin, kana vai muna?" Poika kertoi kaverinsa kanssa pohtineen tätä koulussa. Kaveri oli ollut sitä mieltä, että muna oli ensin. Poikani ei ollut yhtä mieltä, kukas sen munan sitten on muninut... No kai sitten kana oli ensin, mutta... mistä se kana on tullut.

Liian vaikeita kysymyksiä heti aamutuimaan.

Tunteita ja lahjontaa

Ihanissa naisissa puhutaan rakkaudesta, lähinnä sen ilmaisemisesta. En oikeastaan muista miten lapsena kotona osoitettiin rakkautta, mutta käsittääkseni on pidetty paljon sylissä ja halattu. Iän myötä se on tietty jäänyt, mutta pidän ehdottomasti läheisyydestä. Lapsiani ja miestäni halin mielelläni, ja ihan melkein missä vain, en pelkästään salassa omien seinien sisäpuolella. Suukottelukin meillä kuuluu asiaan ja tyttö on oikea pusuhuuli, jatkuvasti suukottelemassa vähän kaikkia, veljeäänkin yrittää, joka ei siitä pidä. Ja halimassa tyttö on jatkuvasti, niin omaa perhettä, muita sukulaisia, vieraita lapsia, varsinkin itseään pienempiä sekä päiväkotikavereitaan. Tänään sain todistaa iloista jälleennäkemistä päiväkodissa, kun vein tytön puolentoista viikon tauon jälkeen taas hoitoon.

Lapsuuden kodista en muista, onko rakkautta ilmaistu paljonkaan sanoin, mutta meillä se ilmaistaan sanoinkin. Lähes jokaisen puhelun päätteksi mies muistaa sanoa rakastavansa mua. Meille on myös muodostunut oma "luritus" jota ei enää sanota niinkään usein, ainoastaan silloin kun oikein on tunteet pinnassa tai hellinä hetkinä:

"Mä rakastan sua. "
"Niin mäkin sua."
"Yli kaiken."
"Iän kaiken."
"Aina ja äärettömästi."
"Aina ja äärettömästi."

Tosin, tunne ei ole enää sama kuin ennen. Rakkaus on jäljellä, toki, mutta suhde on arkipäiväistynyt. Hellyydenosoitukset ovat harventuneet. En ole varma, mutta saattaa olla päiviä jolloin ainoat halit ja pusut saan lapsiltani. En tosiaankaan osaa sanoa, onko noin, mutta minulla on vahva aavistus asiasta. Mutta kai se oli odotettavissakin. 15 vuotta ollaan jo toisiamme katseltu, se on pitkä aika, lähes puolet kummankin elämästä. Ei aina voi olla kuin vasta raskastunut. En ole kuitenkaan huolissani, ainakaan vielä, sillä vielä on niitäkin päiviä, jolloin olemme kokoajan toistemme kimpussa. Mutta jos haluamme rauhassa halia pitkään, se on tehtävä tytöltä piilossa, kun hän näkee, hän tunkee itsensä väliin haliin mukaan.

Mitä tulee nukahtamisesta miehen kainaloon, se on harvinaista. Yleensä vaadin oman tilani. Mutta joskus kyllä. Tosin useinmiten se nukahtaminen on varmaan tapahtunut ennemminkin "jonossa", hän minun selkääni vasten painautuneena, kuin oikeasti kainalossa. Minun on jotenkin aina ollut hankala löytää kunnon asentoa hänen kainalostaan, aina on jotenkin käsi jossain alla puristuksissa ja puutumassa.

YYY

Lueskellessani muita blogeja, olen huomannut, että toisilla on tapana lahjoa läheisiään, siis myös aikuisia ja kumppaneitaan, aika runsaasti. Me taas lahjomme toisiamme, mies ja minä, tai sitten sukua ja tuttavia, melko satunnaisesti. Jonain vuonna saatamme antaa jotain, välillä emme. Eikä me kyllä paljon saadakaan, me aikuiset. Äidilläni on tapana jotain ostaa, kaikille lapsilleen ja vävylleen myös. Mutta emme joka vuosi saa anoppini tai esimerkiksi mieheni siskon suunnalta mitään, hyvä jos minun muu sukuni (mummit, tädit, kummit) muistavat edes joulukortilla. Minä sentään lähetän joka vuosi joulukortin heille, joiden osoitteet tiedän (mulla on paljon serkkuja ja tällä hetkellä yksi tätikin, joiden osoitteita en tiedä, joten paha lähettää). Siskojen kesken yleensä jotkin lahjat annetaan suuntaan sun toiseen. Minulla oli tapana ostaa lahjat myös tytön kummitädin lapsille, kunnes sovimme, etten osta. Hänellä itsellään on niin paljon sukulaislapsia joille pitää ostaa lahjat, joten he ovat rajoittaneet lahjojen oston vain kummilapsiin. Hän ei halunnut ilmeisesti tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että hän lahjoo vain kummityttönsä, muttei tämän veljeä, kun minä taas lahjon hänen kaikki lapsensa, vaikkei ole mitään sukulaisuus tai kummisuhdetta heihin päin. Sillä minua asia ei olisi haitannut mitenkään. Kun annan, en odota mitään takaisinpäin, annan antamisen ilosta.

Satunnaisuudesta huolimatta tänä vuonna on vuorossa "lahjakas" vuosi, mitä tulee perheen ulkopuoliseen aikuisväestöön. Kaikkia lähipiirin lapsiakin yritän tänä vuonna muistaa jotenkin, vaikka osalle onkin hankala keksiä mitään. Miehen kanssa ei tänä vuonna ilmeisesti osteta toisillemme mitään "salassa". Tilasimme jo kummallekin yhteistuumin MP3-soittimet, pistämme ne ilmeisesti pakettiin, ihan vain jotta saadaan avata ne sitten aattona. Ostamme ilmeisesti myös yhden pelin koko perheelle yhteiseksi lahjaksi.

Mitä tässä nyt yritin ajaa takaa, että lahjat eivät meidän piirissä, lähisuvussa, mikä lie, ole mitenkään välttämättömyys, ehto tms. Kukaan ei käsittääkseni odota välttämättä mitään näin aikuisten kesken, eikä loukkaannu, jollei mitään sattuisi saamaan.

eee

Alkaa juttu olla jo aika sekavaa. Parempi kai lopettaa.

En listaa enää luukkuja

Ei pitänyt sitten sekään päätös, ei tosiaankaan tullut kirjoitettua joka päivä jouluun asti.

Vajaa viikko jouluun ja tuntuu että aika loppuu kesken. Muutama kyläreissu pitäisi ehtiä vielä ennen jouluaattoa, ilmeisestikin. Ensi viikon illat ja aatonaaton iltapäivä siihen tarkoitukseen on aikaa. APUA!! Tämä päivä ja neljä seuraavaa päivää on aikaa jouluruokien laittoon ja joulusiivoon. APUA! 2 lahjaa puuttuu, molempiin ideat valmiina, muutama päivä aikaa ostaa ja/tai toteuttaa ne. Useampi lahja saa loppusilauksensa tiistai-illalla. Tytön pitäisi vielä tehdä päiväkodin tädeille ja päiväkotikavereille kortteja, aika hyvällä mallilla ovat, mutta tyttö ei jaksa aina paljon kerralla tehdä. Pojan pitäisi myös kirjoittaa muutama kortti kavereilleen, ehkä ippe-ohjaajillekin ja opettajalle ainakin. ÄÄH!

Viime yönä tuli valvottua yli kolmeen, paketoiden. Ei vielä siinäkään vaiheessa ollut mikään kova väsymys yllättänyt, yllättävän pirteä olin ja sängyssäkin mua piti hereillä useat mieltä askarruttavat asiat. Tilanpuute muiden muassa. Tuota roinaa kertyy kummasti, osasta toki olisi tarkoitus päästä eroonkin, mutta paljon on sellaista, joille vain pitäisi löytää säilytyspaikka tai sijoituspaikka, pysyvä tai tilapäinen. Mm. joulukuusen paikka on vielä hieman avoin, ilmeisesti joudutaan purkamaan yksi pöytä sitä varten. Mutta, sijoitetaanko se kuusi keittiöön vai olohuoneeseen on vielä avoinna. Olohuoneeseen sijoittaminen vaatii suurempia huonekalujensiirtelyitä, sillä tällä hetkellä olohuoneessa sijaitseva ruokapöytä pitäisi siirtää silloin keittiöön, ja keittiössä olevat (lepo)tuolit pitäisi siirtää olohuoneen puolelle. HÖH!

Tietenkin olisi "terveellistä" ajatella, että joulu tulee ilman hössötystäkin, olisi vähemmän stressiä, mutta kun olisi niin paljon mukavampaa ja tunnelmallisempaakin viettää joulu siistissä kodissa kuin kaaoksen keskellä, vaikkei sitten saisikaan jouluverhoja ripustettua tai joka paikkaa koristeltua, mutta kunhan olisi siistiä ja olisi edes joulukuusi. No, vielä ei ole toivoa heitetty, mulla on 4 päivänä keskimäärin 6 tuntia kunakin aikaa touhottaa täällä yksin. Ajattelette ehkä että sehän on ruhtinaallisesti, mutta kun minä en ole mikään himosiivooja, kämpässä vallitsee aika mahtava kaaos, kaikkea aikaa en millään ilveellä viitsi/jaksa/halua käyttää siivoamiseen, niin... Silti, uskoisin että se riittää, jos vain saan itseäni tartuttua tarpeeksi tehokkaasti niskasta kiinni. Pitäisikö tehdä jonkiinäköinen suunnitelma ja aikatauluntapainen.

Nojoo, mutta ei tilanne tässä ihmettelemällä parane, painun pyykkivuoren (puhtaan taittelemattoman) kimppuun.

14. luukku

Joulujuhlat jäi sitten väliin. Ja samantien päätettiin että tyttö on koko loppuviikon vielä kotona. Ensi viikolla sitten takaisin päiväkotiin. Ei ihan tullut tästä viikosta sellaista kuin kuviteltiin, kun mieskin on koko viikon pekkasilla.

Poika on kipeämmän oloinen, ei vielä ole kuume noussut kuitenkaan. Hänellä on tulossa partion joulujuhla, ei olisi kiva jos sieltäkin joutuisi olemaan pois.

Pipareita on taas purkki täynnä. Leivottiin tytön kanssa muutama pellillinen. Vielä on taikinaa että kerran saa siitä vielä leivottua jokusen pellillisen. Pitää katsoa jos energia riittää vielä toiseen piparitaikinaan tämän joulun alla.

Väsy. Aamulla oli jo noustessa, illalla oli sohvalla nököttäessä, ja silti vielä sinnittelen hereillä. Saa nähdä pääsenkö tämän jälkeen nukkumaan. Tai no, pakko mennä. Olin tosin suunnitellut vielä paketoivani muutamia lahjoja, mutta taitaa olla parempi vain mennä katselemaan unia.

Unista puheenollen, mulla on selvästi unten näkemisessäkin kausia. Tosinaan näen/muistan paljon toinen toisistaan omituisempia unia, joinain aikoina tuntuu etten ole nähnyt/muistanut mitään unia pitkään aikaan. Nyt tuntuu taas olevan sellainen univaihe. Muistan siis että olen nähnyt unia, sisältö vain on kadoksissa.

Mulla on sanat kadoksissa myös, sanainen arkkuni on antanut raottaa itseään aika nihkeästi viimepäivinä.

13. luukku

Tyttö tylsistyy kotona. Valittaa koko ajan ettei ole mitään tekemistä vaikka huone on pullollaan leluja, kirjoja ja muuta tekemistä. Ja on muutenkin ihan mahdoton. Uskaltaisiko hänet jo huomenna viedä päiväkotiin? Aamulla valitti, etten mä koskaan osta mitään kaunista joulukalenterin täytteeksi, oli pettynyt yllätykseensä. Jotenkin sellaisessa tilanteessa oma joulumieli kaikkoaa ja tekee mieli heittää pois koko roska.

Aamu oli tänään muutenkin niin syvältä, poikakaan ei suostunut tottelemaan ja käyttäytymään. Siitä (ja useasta muusta ikävästä käytöksestä) seurauksena on tänään taas kotiarestissa. Tuntuu siltä että on jatkuvasti kotiarestissa, mutta ei siltikään suostu oppimaan käytöksestään. En oikein tiedä miten muutenkaan rangaista.

Nykyään meillä on huomautus ja palkkiotaulu pojalla, tarvitsisi ottaa käyttöön se myös tytölle. Huomautuksen saa tosi herkästi, mutta vasta kymmenennestä huomautuksesta tulee kotiarestia yksi päivä/ilta. Palkkioita ei saa kovin herkästi, mutta pyrkimys onkin lähinnä että huomautukset vähenisivät ja että palkkiot ja huomautukset pysyisivät mielellään tasapainossa. Mielestäni kun ei normaalista hyvästä käytöksestä pitäisi palkita. Ei toivotuista asioista rangaistaan ja esimerkillisistä asioista palkitaan. Palkkion saa esimerkiksi jos tekee jotain toivottavaa (esim. kotitöitä) ihan omasta aloitteestaan, jos tuo kotiin virheettömän kokeen näytille tai jollei päivän läksyissä ole mitään korjattavaa tai huomautettavaa. Kymmenestä palkkiotarrasta saa jonkun pienen yllätyksen. Jos huomautuspuoli täyttyy ennen palkkiopuolta kielletään pojalta seuraava suurempi kiva asia, esimerkiksi joku retki joka on tulossa tai partioleiri tms. Jos palkkiopuoli täyttyy ennen huomautuspuolta, saa jonkun ison yllätyksen. Se kertonee jotain, että pojalla on huomautuspuoli jo noin puolillaan ja vasta muutama hassu palkkiotarra.

***

Mistä muuten mieli nappaa kaikki laulut, jotka yhtäkkiä vaan alkavat soida päässä? Siis ihan sellaisia kappaleita, joita ei ole ollut mitään syytä muistella tai miettiä, ja joita ei ole kuullutkaan pitkään aikaan. Tänä aamuna päässäni soi Carolan "Främling" ja viimeksi kuulin sitä silloin kun tuli se Euroviisujen juhlashow.

***

Joulukortit ovat lähtövalmiit, siis kuorissaan osoitettuina ja merkitettyinä. Onpahan yksi asia pois päiväjärjestyksestä.

12. luukku 13. puolella - mihin jäi 11. luukku?

Huomaatteko että löysin sen aiemmin kaipaamani salasanan? Niitä vihreitä kuoria en vielä löytänyt, ihan tavallisia valkoisia kyllä löytyi. Kyllä ne vihreätkin sitten esiin putkahtaa kun niitä ei enää tänä vuonna tarvita.

Lahjat karttuu, mutta vielä puuttuukin osa, ja aika paljon tarvitsee myös vielä touhuta lahjojen eteen. Pitäisi myös jouluruokia ruveta tarkemmin suunnittelemaan. Kovin olin päättänyt tänä vuonna tehdä pari laatikkoakin ihan itse, mutta saas nähdä tuleeko siitä mitään. Jollen saa aikaiseksi, ne voi onneksi ostaa kaupasta valmiina.

Pipareita tarvitsee leipoa lisää pian. Taikinaa on vielä jäljellä.

Tytön vesirokko mietityttää: mistä voi olla varma että kaikki näppylät ovat kuivuneet, mitkään ei ole enää tuoreita? Isommista näppylöistä sen näkee hyvin, mutta pienempiä on vaikea tulkita. Epäilen että tyttö ei ole vielä huomenna päiväkotikelpoinen, mutta entä keskiviikkona kun on se joulujuhlakin.

Poika on kehittänyt taas itselleen ikävänkuuloisen yskän, tyttökin yskii vähän. Kunpa eivät sairastuisi pahemmin jouluksi...

10. luukku - RAJATONta iloa, liikutusta ja kylmiä väreitä

Päiväni alkoi aika hitaasti (ja päänsäryllä). Jäimme kaksin tytön kanssa, mies meni pojan kanssa luistelemaan ja oli määrä mennä myös sen jälkeen uimaan ja kauppaan. En oikeastaan tehnyt mitään kovin järkevää, NetAnttilassa katselin olisiko mitään mielenkiintoista jouluksi, huuto.netistä katselin oisko mitään järkevää nuottikirjaa kitaralle joululahjamielessä. Sitten päivä sai yhtäkkiä uutta vauhtia ja uuden käänteen: Äiti soitti.

Äiti pyysi minua mukanaan konserttiin jossa siskoni esiintyy: Valon aika. Kertoi että L ei uskalla lähteä mukaan, vatsa oikkuili. Olisi yksi ylimääräinen lippu. "Okei, mikäs siinä, mutta en tiedä ehtiikö mies ja poika kotiin siihen mennessä, enkä tiedä saanko heitä kiinni, saattavat olla vielä uimassa." Kyselin tarkemmin että mikäs konsertti tää on, äitini kertoi että siellä esiintyy useitten koulujen kuorot ja sitten yks yhtye, mikäs se nyt olikaan - kyseli siskoltani välissä, ketkä ne oli harjoituksissa jaelleet nimmareita - Rajaton. RAJATON?! Jotenkin intoni lähteä konserttiin vähintäänkin tuplaantui. En ole paljon Rajatonta kuullut, mutta se vähäkin tarpeeksi vakuuttavaa, että halusin ehdottomasti paikalle.

Alkoi huima valmistautuminen, pari tuntia aikaa ja siinä piti myös saada mies kiinni. Soitin miehelleni: soi ja soi, lopulta päätyi vastaajaan. Rupesin etsimään vaatteita konsertin varalle, välillä soitin miehelleni, samalla lopputuloksella. Jatkoin vaatejahtia - soitin - rupesin valmistautumaan suihkuun - soitin - olen lähes valmis suihkuun - soitin - kävin suihkussa - soitin - kuivasin itseni - soitin - puin - soitin - föönasin - soitin - laitoin hiuksiani - soitin. Nojoo, putosin jo laskuista, ja en ole varma sainko kaikkia puheluita edes mainittua. Lopulta äiti soitti, hänellä oli ratkaisu, jollei muu perhe ehtisi kotiin: otettaisiin tyttö mukaan autoon kun L kyytii meidät, voisi olla hänen kanssaan sen aikaa. Okei, eikun tyttöä valmistelemaan lähtökuntoon myös. Kampailin hänen hiuksiaan, kun mies vihdoin soitti. Pyysin tulla suoraan kotiin, kauppareissu saisi nyt jäädä, sinne ehtisi huomennakin. Soiti äidilleni, että tyttöä ei tarvitsekaan ottaa mukaan.

Äkkiä jotain syömistä ennekuin olisi lähtö, perhe saisi ruokkia itse itsensä sillä aikaa kun olen poissa. Mies soitti matkalta, ehtisikö pysähtyä mäkkäristä ostamaan kotiin ruokaa, olin epävarma, pyysin tulla suoraan kotiin. Saisivat lähteä uudestaan kolmestaan Drive-Inistä hakemaan ruokaa. Jatkoin valmistautumista lähtöön, tein jotain mitä en ole aikoihin tehnyt: meikkasin. Nojoo, jottei tähän menisi ikä ja terveys niin jätetään löpinät. Minua tultiin pian hakemaan ja lähdimme kohti Elysée Arenaa (en tiedä onko jo aiemmin selvinnyt, mutta turkulaisia sitä ollaan). Matkalla jouduimme tekemään pienen kiertotien: paljon poliisiautoja, paloauto ja kaksi keulasta rytättyä autoa. Oli aikasen liukas keli, muuten.

Paikalle päästyämme sisko suuntaa esiintyjien ovesta, äiti ja minä menemme lipuntarkastuksen jälkeen jättämään takkejamme säilytykseen. Vielä on tunti aikaa konsertin alkuun (siskon piti olla ajoissa paikalla). Etsimme paikkamme - aika takana, toivottavasti näemme jotain. No, kulutamme sen odotusajan miten kulutamme, siitä on turha jaaritella, jotta pääsisin asiaankin. Kun konsertin pitäisi jo alkaa, ihmisiä virtaa edelleen sisälle, alku selvästi viivästyy. Ihmeen moni tulee paikalle viimetipassa. Mutta melkoisen täyteen halli tulee. Vihdoin valot pimenevät, joku puhuu jotain tontuista, ja kääntyessäni huomaan taaksemme muodostuneen tonttujonon. Musiikki ja laulu alkaa ja tonttuja virtaa lavalle sivuilta ja takaa. Tunnelma on henkeä salpaava ja liikutun aina tällaisissa tilanteissa. (Myöhemmin sain tietää että "tonttuja" oli yli 700.) Ja kuinka paljon ääntä siitä kuorosta lähti, uskomattoman upeaa ja kaunista. Kuoro esittää muutaman kappaleen, kunnes on Rajattoman vuoro. Ne ne osaa laulaa, ja saavat kappaleensa upeasti soimaan ilman minkäänlaisia soittimia. Ehdottoman kaunista ja upeaa kuunneltavaa. Tässä vaiheessa he esittävät kolme kappaletta, pari jotain runoista sovitettua kipaletta ja mahdottoman upeasti esitetyn "Tontun". Konsertin tässä kohtaa on vuorossa muutama balettiesitys, mitkä ei sinällään ole minulle henkilökohtaisesti mikään erityinen konsertin kohokohta. Kylmät väreet saavat vuoronsa kuin mustaan mekkoon pukeutunut, uskomattoman kaunisääninen tyttö/nuori nainen astuu lavalle ja laulaa "Walking In The Air". Ei siinä voi olla liikuttumatta.

Väliajalla yritämme löytää tonttuvirrasta siskoni, emme kuitenkaan onnistu siinä. Käymme hotelli helpotuksen puolella ja suuntaamme takaisin paikoillemme. Väliaika alkaa päättyä, ihmisiä virtaa paikoilleen ja paidat vaihtaneita kuorolaisia virtaa lavalle odottamaan konsertin jatkumista. Kolmannella soitolla virtaa edelleen katsojia paikoilleen. Sali pimenee. Lavalla syttyy kuoron joukkoon muutamia kynttilöitä. Osa kuorolaisista tulee alas katsomon käytäviä kantaen kynttilöitä, sali on muuten ihan pimeä. Kuoro laulaa ja kynttiläkulkueet vaeltavat lavalle. Kun kaikki ovat lavalla laulun tahtiin kohoavat kynttilät saavat henkeni taas lähes salpaantumaan, kaunista ja liikuttavaa. Pian saa taas vuoronsa Rajaton, he esittävät pari joululaulua, mm. "Heinillä härkien". Niin kaunista, edelleen. Kuoro laulaa välillä, samoin pari koululaisten sooloesitystä, kauniita nekin, höystettynä tanssijoilla. Rajatonkin palaa vielä lavalle, esittäen vielä kaksi kappaletta, "Oi Jouluyö" jossa ensimmäisen kerran koko konsertin aikana huomaa jonkun mokaavaan, yksi yhtyeen jäsenistä unohtaa hetkeksi sanat ja "Joulupukki tietää". Mitä pienistä mokista, ihmisiähän hekin vain ovat, ja show jatkuu. Konsertin lumous ei ole kuitenkaan mihinkään haihtunut. Koittaa "viimeinen laulu" ja sisällä alkaa sataa lunta. Mutta kuten lähes aina konserteissa, raivoisat aplodit ansaitsevat palkkion: Rajaton esittää hauskan ja vauhdikkaan joulupotpurin ja kuoro esittää vielä yhden laulun.

Unohtumaton ja uskomaton ilta, ihan kaikkea muuta mitä aamulla herätessä oli päivältä odottanut. Ja minun kuvaukseni konsertista ei edes tuo läheskään oikeata vaikutelmaa. Se olisi täytynyt nähdä ja kokea. Sen haluaa nähdä ja kokea uudestaan.

"Gaudete! gaudete! Christus est natus ex Maria Virgine: Gaudete!"

9. luukku

Etsiskelyä, askartelutarvikkeiden järjestelyä, askartelua. Siinä minun päiväni pähkinänkuoressa.

Joulukortit, ne sukulaisille ja tutuille lähtevät ovat valmiit, tiedän että mulla on kahdenlaisia "joulukuoria", valkoisia joissa on jouluinen kuva (ne löysin helposti) ja tumman vihreitä yksivärisiä. Jälkimmäisiä etsin jo aika monesta laatikosta, kaapista ja kolosta, vielä en löytänyt. Pohdin vielä myös sitä, lähetänkö kaikki kortit, vaiko vain heidän, joita en näe ennen joulua... Jollen lähetä kaikkia niin löydetyt kuoret riittävät. Toisaalta, postista on mukavaa saada muutakin kuin laskuja, ja saammehan mekin postissa joulukortteja heiltä, joita kuitenkin vielä näemme ennen joulua.

Löysin uskomattoman määrän joulukortteja tänään. Vuosia vanhoja. Mutta kun ei ole ollut vuosiin tapana antaa tai lähettää muita kuin omatekoisia kortteja, niin mitä ihmettä mä niillä korteilla teen? Kun ei huvittais niitä poiskaan heittää...

Vuorokauden ympäri monta päivää peräkkäin tytön kanssa alkaa olla liikaa. Tyttö kun ei tosiaan osaa olla hiljaa, ei sitten millään. Ohjelmatkin mitä katselee täytyy selostaa läpensä, ihmetellä jokaista tapahtumaa ääneen. Kärsivällisyys ei oikein kuulu myöskään tytön sanavarastoon tai ominaisuuksiin.

Mies onkin sitten kotona/apuna seuraavat 9 päivää. On koko ensi viikon pekkasilla. Mikäli tytön saa päiväkotiin jo jossain vaiheessa ensi viikkoa, päästään yhdessä jouluostoksillekin. Ja vaikka tyttö olisi kotona, on mulla mahdollisuus lähteä yksin jouluostoksille ihan päiväsaikaan. Ja mikä tärkeintä, saadaan yhdessä miehen kanssa järjesteltyä kotia joulukuntoon...

8. luukku

Pojan piina - äidin murheelliset muistot

Poika eilen ilmoitti, itku kurkussa, ettei halua mennä enää iltapäiväkerhoon. Sain melkein lypsää hänestä syyn, kunnes hän itkien ilmoitti, että häntä kiusataan. Pari muuta poikaa kuulemma potkii ja lyö. (!?!) Syytä en tiedä, en tiedä tietääkö poikakaan. Poika tosin on helposti ärsyyntyvää laatua, otollinen kiusattava, ei sellaista ole kiva kiusata joka ei mitenkään reagoi. He tekevät sitä kuulemma ulkoilun aikana metsässä, kun aikuiset ovat koulun pihalla. Mies otti asiakseen soittaa tänään ruokatunnilla iltapäiväkerhoon ja selvittää asiaa. Minä en ole oikea henkilö soittamaan, olen oikea pelkuriäiti. Olisin kuitenkin itkenyt puhelimessa ja antanut itsestäni naurettavan kuvan.

Poika pyysi saada lopettaa iltapäiväkerhossa kokonaan kun enhän ole edes töissä. Yritin selittää, että paikkaa on hankala hakea tai jopa saada takaisin jos pääsen töihin tai vastaavaan kokopäiväiseen ajankuluun poissa kotoa. Yritin sanoa, että poika ei menisi metsään, pysyisi pihalla missä aikuisetkin on, niin jos kiusaajat kiusaavat taas, aikuisilla on parempi mahdollisuus nähdä se omin silmin, tai sitten kiusaajat eivät uskalla tehdä sitä kun ovat vaarassa jäädä kiinni.

Rupesin kuitenkin miettimään, että jollei kiusaaminen lopu, niin jos vain sitten sanoisin iltapäiväkerhopaikan irti. Poika pärjää jo aika hyvin kotonakin, ainut vaan että keksii kaikennäköistä luvatonta yksin ollessaan. Ja pappahan on suurella todennäköisyydellä kotona päivät, sairaslomalle ei tunnu näkyvän loppua ja alkuvuodesta voi jo olla "toivoa" sairaseläkkeestä. Voisi saada olla siellä iltapäivät, jos pääsen töihin tai jonnekin. Täytyy ottaa asia puheeksi kun seuraavan kerran kyläillään mummin luona.

Rupesin miettimään, miksi aina saman perheen, jopa suvun, lapsia kiusataan. Minä olin koulukiusattu, tosin vain sanallista "väkivaltaa", ei fyysistä. Fyysisintä muistaakseni oli, kun eräs poika sylkäisi hiuksiini. Minun siskojani on molempia kiusattu, nuorempaa siinä määrin, että ei enää kestänyt ja vaihtoi viime lukuvuodenvaihteessa koulua. Tuntuu viihtyvän nykyisessä koulussa hyvin. Tyttöä on kiusattu tuossa pihalla, pari tyttöä tuntuivat yhteen aikaan hakevan häntä ulos ihan vain siksi, että olisi joku jota kiusata. Poikaakin nyt kiusataan, joku luokkakaveri nykii kuulemma aamuisin aina reppua, ja seuraa jos poika lähtee pois. Ja nyt nuo iltapäiväkerholaiset. Poika ei ole edes mitenkään kovin "erilainen". Hän on luokan pisin, mutta ei mitenkään "honkkelo". Hän ei ole ylipainoinenkaan. Hän ei ole huono koulussa, muttei mikään hirveän hyväkään, keskiverto-oppilas, joten senkään ei pitäisi olla syy. Eli ei mitään näennäisesti "järkevää" syytä kiusata, ihankuin kiusaamiseen vaadittaisi järkeä, lähinnä järjen puutetta se mielestäni osoittaa.

Joulukorttitehdas

Eilen rupesin tuumasta toimeen. Hioin ja muokkasin lasten kuvan mieleisekseni. Mietin korttipohjankin valmiiksi ja koko eilisen illan, yömyöhään leikkelin ja liimailin. Muutama kortti on vielä kesken. Työskentelyn viemästä ajasta voisi kuvitella että teen kortteja kymmenittäin, mutta teen niitä vain yhteensä viisitoista. Mietin että tarvitsisiko kortteja vielä täydentää runoilemalla, katsotaan nyt.

Näppylä-Iitan näppyläunia

Annoin eilen tytölle lempinimen Näppylä-Iita. Tyttö naureskeli vain, tiesi etten ollut mitenkään ilkeä.

Aamulla tyttö tuli naureskellen kertomaan, että unessaan oli päiväkodissa näyttämässä muille lapsille näppylöitään. Muutkin lapset olivat nostaneet paitojaan, ja paljastaneet mahansa: heillä oli samanlaisia näppylöitä.

Muutaman kerran aiemminkin on tyttö kertonut unistaan. Mietin, että onko kovinkin yleistä että tuon ikäinen kertoo oikeista unistaan? Kerran tyttö kertoi nähneensä unta, että minä ajoin autoa. Harvinainen näky, korttia kun ei minulla ole, vaikka autokoulun olen käynytkin. Silloin emme vain omistaneet autoa, ajokokemus jäi liian vähälle, enkä koskaan saanut suoritettua kakkosvaihetta. Nyt kun on auto, olisi hyvä hankkia kortti takaisin (riittävästi ajotunteja + inssit), mutta vielä en ole ollut tarpeeksi viiteliäs, eikä sitä rahaakaan oikeastaan olisi.

***

Jos jatkaisi niitä joulukortteja.

7. luukku - outo uni

Lukiessani Herkun kirjoituksia ja hänen mainitessaan Kikan kuolemasta muistin oudon unen. Kai se oli uni, käsittääkseni. Unessa mainittiin jokin muistotilaisuus, aluksi se vaikutti enemmän joltain tilan avajaisilta, mutta lopulta puhuttiinkin erään tunnetun jääkiekkovalmentajan kuolleen. Nimi ei nyt muistu mieleen, mutta ihan tuttu se oli, vaikken itse ole mitenkään jääkiekkoihmisiä. Outo uni, mutta olisikohan sen unen voinut aiheuttaa eilen partion kirkossa puhunut pappi: hän puhui ystävästään, jonka kanssa he puhuvat jääkiekosta. Asiat ovat päässäni jotenkin sekoittuneet ja aiheuttaneet minulle taas mitä omituisempia unia.

7. luukku - kelloja, paljon kelloja

Aamu oli taas aika hektinen, ja juuri äsken sain pojan lähtemään kouluun, ehtii kyllä käsittääkseni, ei tästä ole kuin parisataa metriä.

Pukemisten lomassa tyttö tuli esittelemään mulle kellojaan "Kato tossa ja tossa ja tossa." Vesikelloja siis, rakkuloita, näppylöitä... Tyttö on saanut vesirokon. Ihan ok juttu, kenenkään ei tarvitse olla pois töistä sen takia kun tähän saumaan sattui. Tyttö ei näppylöitä lukuunottamatta vaikuta sairaalta, ei vaikuta näppylät vielä kutisevankaan. Ja kun sen nyt sairastaa, niin eipä tule myöhemmin kummittelemaan. Ainut harmi on (ainahan nyt jotain on, ei koskaan ole täysin ihanteellinen aika sairastaa näemmä) että viikon päästä on tytön päiväkodin joulujuhla, ja on epävarmaa paraneeko hän ajoissa. Tyttö on ollut pian 2 vuotta päiväkodissa, ja ei vielä yksissäkään omissa joulujuhlissaan. Viime vuonna olimme juuri varanneet matkan ennenkuin tuli tieto tytön joulujuhlan ajankohdasta, ja tietenkin se oli juuri silloin kuin se matkakin (kyseessä vajaan vuorokauden Tallinnan risteily, ei mikään sen pidempi matka). Tänä vuonna ajattelin, että nyt ei onneksi ole mitään päällekkäisyyksiä. Ja sitten iski vesirokko, uhaten tämänvuotista joulujuhlaa. Ja vaikka paranisikin joulujuhlaan mennessä, niin harjoitukset jäisi väliin/vähiin ja olisi esityksissä pihalla kuin lumiukko.

Ei onnekis tarvitse pelätä että poikakin saisi vesirokon, hän sairasti sen jo ennen pikkusiskonsa syntymää. Hänkään ei sairastanut pahasti. Näppylöitä oli, jotka eivät kudinneet pahasti ja päivän verran taisi olla kuumeessa, mutta siinä se. Suhteellisen positiivinen kokemus sekin siis, siksi en nyt kovin sure tyttärenikään vesirokkoa, sillä hänellä näyttää yhtä lieviltä oireet, ellei lievemmiltä. Kuumetta meinaan ei ole tainnut vielä olla, eikä välttämättä tulekaan. Muutenkin tyttö on ollut se terveempi lapsi: ei korvakierteitä, ei paljon muitakaan infektioita. Tytöllä on tainnut olla yksi korvatulehdus ja silmätulehdus. Pojalla oli ollut viisivuotiaaksi ehtiessään varmaan 5 korvatulehdusta (joista 3 noin yksivuotiiana, liimakorva ja tuubitus+kitarisojen poisto), yksi tai kaksi keuhkoputkentulehdusta, pari silmätulehdusta ja migreeni aluillaan. Niin, ja vauvarokko ja vesirokko myös. Ei siis poikakaan mikään kovin "tautinen" ole ollut, suhteellisen terve hänkin verrattuna moniin muihin, mutta siis meidän lapsista se sairastelevampi.

6. luukku - hyvää syntymäpäivää Suomi

Sopimuksessa on pysyttävä, vaikkei kirjoittamisen kipinää oikein löytyisikään. Kerron kuitenkin lyhyesti tästä päivästä.

Aamu alkoi edelleen mykkäkoululla, kunnes sain anteeksipyyntöni. Valtakunnassa taas kaikki hyvin ja rauha maassa.

Pari pellillistä piparkakkujakin ehdittiin paistella, toinen pellillinen tosin vähän kärähti (miehen syy), ne mun piparkakut, lasten omat onnistuivat ihan hyvin.

Neljäksi piti mennä partiokirkkoon pojan kanssa, tai siis ei mikään pakko ollut, mutta menimme nyt kuitenkin. Poika käyttäytyi lähes moitteettomasti kirkossa, tyttö ei ihan yhtä paikallaan ja hiljaa malttanut olla, mutta ei hänkään mahdoton ollut.

Illalla lasten mentyä nukkumaan leivoin lisää pipareita, jotta saisin minäkin niitä syödä, kun en palaneita halua. No se ainut pellillinen kärähti sekin, kumpikaan ei kuultu merkkiääntä. Paistettiin myös pellillinen joulutorttuja ja sillä aikaa kun ne oli uunissa tein vielä pellillisen piparkakkuja, sillä olin päättänyt saada syödä niitä tänään. Se pellillinen onnistui.

Aika tyhjänpäivästä juttua tämänpäiväinen, ei mitään kovin mielenkiintoista eikä hirveästi mielenkiintoa löydy juuri nyt kirjoiitamiseenkaan, mikä todennäköisesti jutusta paistaa jo läpikin. Katsotaan jos huomenna löytyisi myös aitoa inspiraatiota.

5.luukku - lyhyestä virsi kaunis

Saimme pojan lähtemään kouluun ajoissa tänään. Kotiutuessaan toi arvioinnin johon olen tyytyväinen. Ei yhtään "tarvitsee tukea" ruksia, pääosin "osaa vaihtelevasti" ja "osaa hyvin". Matematiikka: "osaa erittäin hyvin". Kyllä, pojan koulussa jaetaan jostain syystä syyslukukauden arvioinnit jo itsenäisyyspäivän tienoilla.

Perheriita, mykkäkoulua. Miehen kesken puhutut lauseet jää tältä päivältä kouralliseen. Olen päättänyt tällä kertaa olla se peräänantamaton, ja odotan että mies lähestyy minua muutamalla ystävällisellä sanalla, joista ehkä yksi olisi "anteeksi".

Tein piparkakkutaikinan, huomenna olisi tarkoitus leipoa pipareita. Yksi tämän joulunalusen päätöksistä, joissa olen onnistunut pysymään, toistaiseksi. Huomenna lasten joulukalentereissa odottaa piparimuotit.

Puhelu äidiltä. Nuoremmalla pikkusiskolla on ylihuomenna itsenäisyyspäivän tanssiaiset. Heillä oli ongelma mitä siskolle päälle. Äiti oli muistanut minun vanhojentanssipukuni, kysyi vuokraisinko sitä, jos se sopii siskolleni. Kävin kaivelemassa vaatehuonetta ja lähdin visiitille, olipahan edes juttuseuraa illan, miehen kanssa olisi saattanut olla aikasen hiljaista. Puku sopi juuri ja juuri, hieman kireä vyötäröstä ja käsivarsista puristi niin, että äiti tekee pientä löysennystä hihansuihin. Uskomatonta, olenko ollut joskus pikkusiskoani hoikempi?

Jutustelimme illan niistä näistä. Äiti oli sairaslomalla. Sain kuulla myös muutaman soolon sähkökitaralla ja akustisella. Keskimmäistä siskoa en ehtinyt näkemään, oli kuulemma tulossa vielä iltalukion jälkeen käymään. Lähdin kotiin katsomaan Täydellisiä naisia ja Tartuntavaaraa.

Kotiutuessani oli alakerta pimeänä, mies taisi kyllä olla hereillä, ylhäältä tuli valonkajoa. Ei liittynyt seuraani koko iltana. Ihan kuin kuulisin vieläkin television, en ole varma. Katsotaan kohta kun kipuan ylös nukkumaan mitä tapahtuu.

4. luukku - aikaiset asiat

Keskustelua kahdelta yöllä

Jätettyäni eiliset blogimerkintäni lueskelin vielä muutamia blogeja. Myms pohti miksi kosivaa naista katsotaan jotenkin kieroon. Aihetta oli jatkettu pidemmälle ja syvällisemmin myös ihanissa. Jotenkin aihe sai minutkin, oman suhteeni lähes ainoanan muutosten alkuunpanijana miettimään asiaa, ja päivastoin kuin itseasiassa tarkoitukseni oli ajatella asiaa tasa-arvoasiana, ajatukseni menivätkin siihen päinvastaiseen suuntaan, saaden minut itseni tuntemaan itseni epänaiselliseksi, epätöivoiseksi ja epäonnistuneeksi.

Vihdoin kahden paikkeilla nukkumaan mennessäni mietin asiaa niin paljon ja pelkäsin etten saisi unta ennenkuin saisin asiaan jotain selvyyttä. Herätin, tai luulin herättäväni, mieheni joka olikin ilmeisesti herännyt minun tullessa sänkyyn. Kysyin häneltä, olisiko hän koskaan kosinut, ellen minä olisi. Vastaus oli lähes niin epämääräinen kuin osasin ja pelkäsin odottaa: "En mä tiedä, kai mä joskus olisin." Jatkoin kysymällä olisiko meillä jo lapsia jollen minä olisi sitä ehdottanut. Mies meni hiljaiseksi, ei osannut sanoa. Ihmettelin etteikö hän tiedä mitä itse asiasta ajattelee. Vihdoin hän vastasi, että kai meillä jo tähän mennessä olisi. Lopulta palasin ihan alkuun, kysyin, olisiko hän koskaan tavoitellut minua, jollen minä olisi tavoitellut häntä. Totesin kyllä, että aika epätodennäköistähän se olisi, sillä mies oli joskus kauan sitten kertonut, että hänellä ei ole minkäännäköistä muistikuvaa minusta ajalta ennenkuin seurustelimme. Vastauskin mieheltäni oli odotettu: "En tiedä."

Jokatapauksessa olin saanut vastaukseni, saatoin nukkua rauhallisemmin yöni, varsinkin kuin vastaukset olivat kutakuinkin tyydyttäviä, ehkä suhteemme olisi kuitenkin edennyt, vaikkei yhtä nopeasti olisikaan, ilman minun aloitteitani.

Napapiirin pikajuna

Asiasta ihan muualle, tyttö katsoo parhaillaan Napapiirin pikajunaa. Siinä on kaunis elokuva, maisemat ja kaikki ovat kuin suoraan maalauksesta (mikä käsittääkseni on ollut tarkoituskin, siksi elokuvaa ei ole "aito" sillä oikeat maisemat eivät ole tarpeeksi maalauksellisia ja sadunhohtoisia). Itse tarinakin on erittäin liikuttava ja hieno. Mahtaako kirjaa jonka pohjalta elokuva on tehty, löytyä suomeksi?

Kommennteja kommenteista

Kommentteja on kiva saada, tietää että joku lukee ja ettei kirjoita ihan "turhaan". Lisää kommentteja vaan, ihan mistä tahansa.

Marikakin on näemmä löytänyt paikalle vaikken ole blogiani mitenkään mainostanut. Kummipoikasi sai muuten joulunodotus"kirjeen", kiitos hänen puolestaan. Kiitos myös kielioppivinkeistä, vaikka minusta tuntuu, että niilläkään en saisi ilmaistua asiaa ihan niin kuin olisin sen tarkoittanut: Osa kortin ulkonäköä on tietenkin se ottamani valokuva, ja olen miettinyt kortin ulkonäköä muilta osin. "Olen pyöritellyt mielessäni ideoita siitä, miltä kortti näyttäisi muilta osin." (?) No, joka tapauksessa...

Herkun idea viedä joulukortteja vanhusten palvelutaloon oli hyvä, mutta minulle huonosti toteutettavissa. Rupesin kuitenkin miettimään, että josko askartelisin kortteja lisää ja askartelisin niitä siskolleni ja äidilleni töissään jaettaviksi. Siskoni on opiskelun ohessa töissä vanhaikodissa, ja on kuulemma joulunkin töissä. Voisin häneltä kysyä kuinka monta vanhusta hänen osastollaan on, ja niin monta korttia osoittaa häneltä (ja ehkä hänen muilta "tonttusukulaisiltaan") asukkaille. Äitini työskentelee kotipalvelussa eli kiertää asiakkaitten kotona auttamassa heitä asioissa jota he itse eivät pysty tekemään: laittaa silmätippoja, petaa sängyn, avaa sängyn jne... Hänkin on joulun töissä, joten hänellekin voisin askarrella kortteja jotka osoitan hänen "asiakkailleen" häneltä. Vaikkei kortit olisikaan niinsanotusti "minulta" olisin auttanut levittämään joulumieltä. Harkitsen asiaa vakavasti. Kiitos siitä.

3. luukku

Päätöksessä kiinni kynsin ja hampain

"Pakko" tulla vielä kirjoittamaan ennenkuin vuorokausi vaihtuu. Päätinhän kirjoittaa joka päivä jouluaattoon asti. Tänään on ollut aika täysi päivä. Lähdettiin kotoa puolen päivän jälkeen, kotiuduttiin kahdeksan kieppeillä. Loppuilta menikin television ääressä ja nyt vasta sain kirjoitusrauhan.

Ajassa taaksepäin

Pitää palata vielä eiliseenkin. Miehen kotiuduttua töistä lähdimme ostoksille. Mies oli töissä huomannut lehdessä luistintarjouksen ja poika tarvitsi luistimet. Pojan kokoakin oli vielä neljän aikaan jäljellä, joten mies varasi parin ja suuntasimme kauppaan. Sovituksessa todettiin parin olevan sopiva (onneksi, kokoa isompaa tai pienempää ei ollut enää jäljellä pariakaan) ja niin sai poika ensimmäiset uudet luistimet. Edelliset pari talvea (kyllä, vain pari talvea, ei olla oikein innostuttu luistelemaan lasten kanssa aiemmin) poika on luistellut kirpputorilöydöillä. Tytölle ei tarvitse todennäköisesti ostaa luistimia vuosiin, siitä pitää huolen kaksi omista luistimistaan kokoajan ulos kasvavaa serkkutyttöä.

Samalla käytiin ostamassa pojalle "juhlavaatteita". Hän tarvitsi tummat siistit housut, sillä lähikuukausi kuhisee juhlia. Tänään oli se joulujuhla (minne tosin ei olisi erityisen juhlavasti täytynyt pukeutua), maanantaina on koulussa itsenäisyyspäiväntanssiaiset jonne ohje on pukeutua "juhlavasti". Itsenäisyyspäivänä on partion itsenäisyyspäivän kirkko, jonne pitää pukeutua partioasuun, mikä sudenpennulla tarkoittaa tummansinisen collegepaidan ja partiohuivin lisäksi tummia housuja. 14.12. on tytön päiväkodin joulujuhla, jonne luonnollisesti poika tulee mukaan, ja jonne olisi mukava pukeutua siististi. Vielä ennen joulua on myös pojan koulun joulujuhla, niin vanhemmille tarkoitettu juhla kuin koululaisten oma ja aatonaattona kaiken kruunaa koulun joulukirkko (koulussa). Ja ei ole pahitteksi pukeutua joulunakin siististi, vaikkei mihinkään olisikaan menossa tai ketään olisi kylään tulossa. Kaupasta tarttui mukaan myös alennuksessa ollut neuleliivi, joka antaa tummien housujen ja valkoisen poolopaidan lisänä asulle sopivan loppusilauksen (poolopaita löytyi kaapista jo entuudestaan)

No eikö tyttö tarvitse juhlavaatteita? Joo, mutta niitä on toistaiseksi löytynyt, lähinnä serkuilta (tai tädeiltä) "perittyinä" tai lahjoina.

Joulupukki, joulupukki...

Tänään oli miehen ammattiliiton joulujuhla, tai siis lasten joulujuhla, tarkkaan ottaen. Juhla oli järjestävän osaston "pirtillä" ja se aloitettiin puurolla. Puuron jälkeen laulettiin, jonka jälkeen lapset saivat askarrella tontut. Askartelua seurasi tuolileikki - poika oli voittajakaksikossa, tyttö tippui heti kättelyssä. Sitten saapuikin jo pukki jakamaan pikku paketteja. Tytön vuoron tullessa hän kiireesti nappasi pussinsa pukin kädestä ja kiiruhti pois - pelkää pukkia, on pelännyt jo pari vuotta, sitä ennen ei pelännyt. Poika taas pelkäsi pukkia ihan pienenä poikana, enää ei. Tänään ei olisi malttanut odottaa että pääsee pukin syliin. Joulujuhlan päätti mehu/tee/kahvi tarjoilu pipareitten ja joulupullan kera.

Vielä ennen kotiin lähtöä istutin parhaani mukaan lapset nättiä seinätaustaa vasten yhteiskuvaan, mikä oli melkoisen hankalaa. Aluksi kumpikaan ei olisi halunnut istua ihan toisen vieressä, sitten rupesivat pelleilemään ja tunkivat liian lähelle toisiaan. Seuraavaksi poika päättää että ei halua laittaa kättään siskonsa hartioitten ympäri, joten siihen sai suostutella. Ja kun vihdoin muuten ovat valmiita kuvaan, ja siirryn miehen selän taakse hauskuuttamaan lapsia, jottei ilmeistä tulisi "käskystähymyiltyjä" lapset heittävät koko homman pelleilyksi. Kaksi kuvaa ehtii ottamaan ja lapset kyllästyvät ja hajaantuvat. Kuvat tarkastettuani totean etteivät ne kelpaa, ensimmäisessä poika näyttää kieltä, toisessa poika katsoo liian ylös ja tyttö liian sivulle. Eikun asetellaan lapset uudestaan, uusi nauratusyritys ja vihdoin äiti kyllästyy, jollei kolmas ja viimeinen kuva onnistunut, niin antaa olla. Mutta eikös sitä sanotakin että kolmas kerta toden sanoo - kuva on lähes täydellinen (lapset katsovat vähän yläviistoon, mutteivät liikaa ja punasilmäisyyden voi digikuvista editoida helposti pois): minulla on joulukorttikuva lapsista!

"Pintaviallisia" sanoi anoppi

Lähes kotona jo muistutan miestä, että hänen pitäisi soittaa äidilleen ja kysyä maanantaista, sopiiko että menemme kyläilemään. Mies paljastaa, että oli aiemmin miettinyt, että jos lähtisi heti juhlan perään sinne ajelemaan. Mietin sitä ja totean että minulle ihan sama, menemmekö tänään vai maanantaina. Mies soittaa äidilleen ja sopii että lähdemme saman tien, kun jo autossa ollaan. Poiketaan vain kotona hakemassa lasten koulu- ja päiväkotikuvat, sillä ne ovat päälimmäinen syy vierailulle.

Anopin miesystävän talo, pieni "mummonmökki" keskellä metsää ja peltoja, missä anoppi siis käytännössä nykyään asuu (anopilla on oma vuokrayksiö, jossa lähinnä säilyttää omia huonekalujaan ja silloin tällöin vierailee) on pienen yksityistien päässä. Tie on kapea ja jäinen - muttei onneksi liian liukas nastat alla - sekä valoton. Vielä mennessä on sen verran valoisaa, että pitkistä valoista ei ole mitään hyötyä, mutta olemme kumpikin vakuuttuneita, että kotimatkalla niille on käyttöä.

Asetuttuamme taloksi naytän anopille heti aluksi valokuvia. Ensin anoppi saa tarvitsemansa pikkukuvat, sitten hän katselee lasten luokka ja ryhmäkuvat. "Täälläkin on näitä pintaviallisia." Olen hiljaa ja paheksun sisäisesti anopin kommenttia. "Sanonko Pojalle." Totean että mieluummin ei. Tytön päiväkodin ryhmäkuvastakin löytyy "heitä". Anopin asenne maahanmuuttajia kohtaan pistää sisälläni kiehumaan, mutten halua tehdä siitä numeroa. Saman asenteen olen havainnut mieheni siskossa, miehessäni en onneksi. Tosin mieheni kommentti "musta poika" kun näki tyttärensä tarhakuvan sai hieman karvat nousemaan pystyyn, ja totesin "entä sitten?". Mies tosin selitti, ettei ollut omasta mielestään nähnyt poikaa aiemmin. Karvani asettuivat hieman ja ajattelin hiljaa itsekseni, että silloin kun mies on vienyt tytön, hän on vienyt tämän niin aikaisin, ettei kyseistä poikaa ole vielä tuotu ja kun mies on hakenut, niin ilmeisesti tämä poika on aina haettu aiemmin.

Pojassani en ole pahemmin huomannut rasistisia piirteitä, ekaluokalla hän oli oikein hyvä kaveri erään luokkalaisensa maahanmuuttajapojan kanssa, tosin ei enää ilmeisesti ihan yhtä hyvä kaveri. Kun huomasin jälkeenpäin tyttöni kutsuneen syntymäpäivilleen kaikki ryhmänsä tytöt paitsi maahanmuuttajia, mietin itse sisälläni mistä mahtoi johtua. Myöhemmin minulle selvisi, tyttäreni itse selitettyä miksei leiki ryhmänsä aasialais tai turkkilaistyttöjen kanssa. Kyse on siitä, että nämä tytöt eivät ymmärrä vielä tarpeeksi hyvin suomea, eikä ilmeisesti tyttäreni ymmärrä omasta mielestään tarpeeksi hyvin näitä tyttöjä, mikä ilmeisesti tytön mielestä hankaloittaa yhdessä leikkimistä. Selitin, että kyllä he pian kielen oppivat.

Muutoin vierailu anopin ja "Aapon" luona meni totuttuun tapaan: kahvia ja keskustelua aiheesta sekä sen vierestä, työstä ja työttömyydestä, digiboksista ja satelliittiantenneista, työoloista 50-60 luvun taitteessa verrattuna nykyaikaan, lavuaareista sun muusta. Lähteissä oli pakko ottaa muutama tunnelmallinen kuva pimeästä pihasta harvoine valoineen. Mies, niin hiljainen kuin perusluonteeltaan onkin, jäi vielä meidän muiden jo odotellessa autossa suustaan kiinni tarpeettoman pitkäksi aikaa.

Kuten siis olimme aavistelleet, oli jo pilkkopimeää kotimatkalle lähtiessämme. Pimeä on pelottavaa auton kyydissä, mutta kuitenkin erittäin kaunista. Huolimatta siitä, mitä aiemmin kirjoitin valontarpeestani, ulkona pimeällä vähässä valossa on mahtavaa olla, katsella tähitä tai vaan aistia ympäristöä.

Aivot ylikierroksilla

Joulukorttikuvan lapsista saatuani on siitä lähtien mielessäni ihan pinnassa liikkunut ideat joulukortin muusta(?) ulkonäöstä. (Miksi, kun yrittää löytää sopivaa sanaa mieleen nousee kyllä se sopiva sana ihan väärällä kielellä, tuohonkin sopiva vaihtoehto olis ollut "övriga", suomalainen vaihtoehto "muusta" ontuu milestäni pahasti, mutta en pinnistelemälläkään löydä siihen parempaa sanaa!!) Idea on jo lähes kypsä, hiomista vielä vaatii. Lupaavalta näyttää, taidan tänä vuonna saada joulukortit liikkeelle vielä halvemmilla postimaksuilla...

Virheitä vilisee...

...tekstini tällä kertaa, mutta antaa vilistä, en jaksa nyt tarkistaa sitä enää. Tiedän hyvin että aikamuoto ei ainakaan etene johdonmukaisesti, mutta siinä olisi liikaa korjaamista näin myöhään yöllä, joten jätän sen omaan arvoonsa tällä kertaa. Tekstiä olen tuottanut nyt lähinnä tajunnanvirtana, suuremmin muotoa miettimättä, jotta saisin edes suurinpiirtein kaiken sanottua ennenkuin liikaa väsyn.

2. luukku - aurinkoa risukasasta

Kirjoittaminen helpottaa

Oloa helpottaa aina kummasti, kun saa purettua mielensä kirjoittamalla, vaikkei edes olisi varmaa lukeeko sitä kukaan. Oloni on huomattavasti kevyempi kuin reilu tunti sitten. Minulle on kirjoittaminen aina ollut helpompaa kuin puhuminen. Ehkä siksi, että kirjoittaa voi vaikka kyyneleet valuu silmistä ja tunteet velloo. Jos puhuisin samat asiat ääneen kasvotusten tai puhelimessa, en saisi puhuttua, itkisin suurimman osan aikaa. Minulle on aina ollut vaikea käsitellä arkoja asioita kasvotusten ja siksi myös vältän niitä tilanteita, sillä tiedän että itkisin. Pelkään että antaisin itsestäni heikon kuvan, pelkään mitä se toinen henkilö mahtaisi ajatella.

Noniin, ja tämänhän piti olla iloisempi kirjoitus...

Kynttilänvaloa

Eilen illalla lapset saivat maalata kynttilänsä. Pojan kynttilään tuli neljänvärisiä pystysuoria aaltoviivoja toinen toisensa viereen, ihan hieno. Tytöllä oli enemmänkin abstraktia taidetta, väriläiskiä siellä täällä, yksi punainen ympyräkin joukossa. Hieno tietysti hänenkin kynttilänsä. Tänä aamuna (eilen illalla maalaukset eivät olleet vielä kuivuneet) poltimme kynttilöitä hetken aikaa. Tarkoitus on polttaa niitä joka päivä hetken, aina jouluaattoon asti.

Tyttö on oikein tunnelman (ja ylipäätänsä kaiken kauniin) ystävä. Hän haluaa aina kun kynttilöitä poltetaan, että kaikki muut valot sammutetaan. Ihan ok, mutta esimerkiksi syödessä harvemmin minulle kynttilänvalo riittää, haluan nähdä paremmin. Muutenkaan en pidä liian hämärästä valaistuksesta. Kynttilänvalosta pidän, mutta jos se on ainut valo, niitä kynttilöitä pitää olla sitten enemmän jotta valaisevatkin paremmin. Ja en toki tarvitse paljon valoa, jos vain istutaan paikallaan ja rauhoitutaan ja musiikkia saattaa soida taustalla. Mutta jos on kyseessä normaali koti-ilta, lapset touhottaa ympärillä, on normaalia ja jatkuvaa kanssakäymistä, ehkä katsotaan televisiota tai tehdään jotain muuta, silloin kaipaan riittävää valaistusta. (Seli, seli - miksiköhän tämä juttu mahtoi kääntyä minun valontarpeeseeni?)

Tytölle pitäisi kaiken olla myös aina kaunista. Hän haluaa kauniit vaatteet päällensä. Lelujen pitää olla kauniita. Jopa elokuvien pitää olla kauniita. Esimerkiksi Pelikaanimies ei ole tyttöni mielestä kaunis elokuva, mutta kaikki prinsessa-elokuvat ovat, kuten Tuhkimo. Nyt kaksi päivää hän on kotona leikkinyt olevansa Tuhkimo: hän vaihtaa päällensä vaaleanpunaisen college-mekon ja laittaa jalkaansa punaiset sisätossut. Tossut ovat lasikengät. Hän myös tanssahtelee ympäriinsä.

Anna hyvän kiertää

Varmaan moni on nähnyt kyseisen elokuvan. Liikuttava ja niin ihanteellisen idean sisältävä elokuva. Olen monesti miettinyt, miten voisi elokuvan ideaa toteuttaa. Mutta pelkään ehkä liikaa, pelkään taas ihmisten palautetta, ajatuksia. Näin joulun alla on käynyt mielessäni antaa joulumielen kiertää. Viime joulun jälkeen askartelin vinon pinon joulukortteja kartongista ja lahjapapereista leikelleistäni kuvista. Mutta sitten rupesin miettimään mihin ne käyttäisin, sillä tutuille ja sukulaisille annamme tai lähetämme yleensä joulukortin jossa poseeraavat lapsemme. Ehkä lapset voisivat jakaa niitä kortteja päiväkoti- ja koulukavereilleen? Silloin tosin olisi kiva, jos ne olisivat lasten itse askartelemia. Juolahti sitten mieleeni, että mitäs jos vain lähtisi naapurustoon tonttuilemaan ja jakelisin niitä lähialueen postilaatikoihin, allekirjoittaen ne salanimellä Tonttu Joulumieli. Silloin minun mahtava itsetuntoni nosti taas päätään, ja ajattelin, että suurin osa niistä varmaan lentäisi samantien roskiin, ei kukaan huolisi moista "jätepaperia". Entäs jos ilahduttaisin joulun alla kaikkia palveluammatin harjoittajia jotka kohtaan. Antaisin kortin jokaiselle bussikuskille tai kaupan kassalle, kiittäisin hyvästä palvelusta ja levittäisin joulumieltä. "Entäs jos ne katsoo kieroon ja paheksuu," sanoo taas pieni ääni pääni sisällä.

Auttakaa ihmiset, kertokaa olenko hullu? Jos saisit ventovieraalta joulukortin, mitä ajattelisit? Jos istut jouluruuhkissa bussin ratissa tai kiireisellä kaupan kassalla, ja joku asiakkaista antaisi sinulle joulukortin ja lämpimän ajatuksen, ottaisitko sen lämpimin mielin vastaan vai ärsyyntyisitkö?

Huomasin erään joulupallon heitetyn ihanissa naisissa. Olkoon tämä minun joulupalloni kaikille (vai harvoille) lukijoilleni:

Antakaa joulumielen kiertää!

2. luukku - aamun avaus

Sairas vai ei?

Pojalla olisi ollut tänään koulussa pikkujoulut ja jokin konserttikin. Olisi myös ollut tiedossa rangaistus eilisestä käytöksestä. Poika rupesi aamulla valittamaan että on kipeä, päätä särkee ja huono olo. Poika on kärsinyt jo muutaman vuoden satunnaisista migreeneistä, joten mitäs muutakaan se sitten olisi. Mutta minulla oli syytä epäillä pojan teeskentelevän. Ensimmäinen merkki oli se, että juuri hetkeä aiemmin poika oli maannut sängyssä lukemassa, minä en ainakaan migreenissä ja huonovointisena jaksaisi lukea. Toiseksi oli syytä epäillä että poika haluaa vain välttää tiedossa olevan rangaistuksen.

Toki otin senkin huomioon, että poika saattaa olla ihan vilpitön, joten annoin lääkkeen ja pyysin lepäämään hetken. Yritettäisiin hetken päästä sitten olisiko vointi parempi. Jonkin aikaa pojan levättyä pyysin häntä yrittää pukea ja tulla syömään. Poika ähkyi ja narisi ettei voi, ei jaksa. Pyysin uudestaan yrittämään. Siinä vaiheessa hän yhtäkkiä päättikin mennä kakalle. Sanoin, että ei viipyisi siellä liian kauaa, jos yritettäisiin vielä sitä kouluun lähtöä.

Hetken päästä, kun kouluun alkoi jo olla kiire, menin selvittämään pojalle miten homma toimii, jos hän jää kotiin. Koska hän on "kipeä" hän lepää koko päivän, ei televisiota, ei musiikkia, ei pelejä. Ja vähintään puoleen päivään täytyy levätä sängyssä pimeässä/hämärässä huoneessa, puolenpäivän jälkeen saa sitten jo lukea. Kirjoitan myös liikunnanopettajalta tulleeseen lappuun, että Kimmo oli perjantain kipeänä ja mikäli opettaja näkee tarpeelliseksi, voi vielä toteuttaa rangaistuksen ensi viikollakin. Lapun poika saa luvan antaa liikunnanopettajalle ensi torstaina. Namipakettia, joka olisi pitänyt viedä kouluun pikkujouluihin, poika ei saa myöskään itselleen.

Poika alkoi tajuta, että ei ollutkaan tiedossa hauska päivä kotona, jolloin saisi pelata Xboxilla ja ehkä katsella elokuvia. Haluaakin kouluun, siinä vaiheessa kun on enää reilut viisi minuuttia aikaa ehtiä sinne ja on vielä pukematta ja aamupala syömättä. Totean että saa mennä kouluun, jos ehtii muutamassa minuutissa pukea ja lähteä, mutta syömään ei ehdi, eikä avaamaan joulukalentereita. Paljoa myöhässä en poikaa suostuisi kouluun lähettämään tänä aamuna. Poika muuttaa mielensä ja jää kotiin.

Kutsuin pojan syömään aamupalan, hän näytti jo ihan terveeltä. Kolmea varttia aiemmin hän oli ollut niin kipeä että. Syötyään hän sai avata joulukalenterit, mutta sitten olikin jo aika palata lepäämään. Rupesin itse valmistautumaan kotoa lähtöön, piti viedä tyttö kuitenkin päiväkotiin. Tiesin että poika saattaisi sillä aikaa livahtaa huoneestaan, joten viritin pari "ansaa". "Sinetöin" hänen huoneensa oven teipinpalalla, jotta näkisin, onko hän poistunut huoneestaan, sillä uskoin, ettei poika onnistuisi teippaamaan sisällepäin aukeavaa ovea samallatavalla huoneen sisäpuolelta. Vessassa toki olisi pakko päästä käymään, joten tein toisen ansan, teippasin yläkerran portin vastaavalla tavalla, jos poika kävisi vessassa, ei kuitenkaan alakertaan olisi mitään asiaa.

Vein tytön päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin. Hahaa, portin teippi oli eri tavalla kuin olin sen teipannut. Mutta... pojan huoneen teippi oli siististi paikallaan?? Olin hämmentynyt. Otin teipit pois ja kysyin pojalta, oliko poistunut huoneestaan. Väitti että ei ja uskoinkin poikaa hetken. Alakertaan palattuani poika kuitenkin paljastui. Kouluun vietäväksi tarkoitettu namipaketti oli auki. Kyseessä oli pussi, jonka yläreunan olin taittanut kiinni. Poika oli käynyt kurkkimassa pussiin, eikä ollutkaan osannut taittaa pussia samanlailla kiinni kuin minä olin sen taittanut. Poika luuli olevansa ovelampi, mutta vielä toistaiseksi on (tietääkseni) aina lopulta paljastunut, tavalla tai toisella.

Valehtelua

Poikani valehtelee ihan liikaa ja jatkuvasti. Jokin aika taaksepäin valehteli useaan otteeseen, ettei koulusta ollut tullut läksyä ollenkaan. Yhtenä päivänä koulusta tuli lappu, että pojalla on jatkuvasti ollut läksyjä tekemättä. Mies soitti opettajalle, kuten lapussa opettaja pyysi. Selvisi että poika oli koulussakin jatkuvasti valehdellut syistä, miksi läksyt oli tekemättä. Oli myös ollut levottomuutta ja lusmuilua koulussa. Rupesimme sen jälkeen tarkemmin valvomaan pojan läksyjä, opettajan kerrottua että aina tulee 2 läksyä, paitsi perjantaisin tai erikoisina päivinä.

Poika myös valehtelee sumeilematta sellaisissa tapauksissa, kun kiistatta jo tiedämme hänen tehneen jotain, minkä hän kivenkovaan kieltää tehneensä. Rankaisematta valehtelut eivät ole koskaan jääneet.

Olen huolissani ja väsynyt, henkisesti erittäin väsynyt tilanteeseen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä?

Iloisempaa asiaa?

Valitan etten voinut tällä kertaa tarjota mitään iloisempaa kirjoitettavaa. Voi kunpa voisinkin, mutta vaikka minulla ehkä aiemmin aamulla vielä oli jotain mielessäni, on kaikki jääneet huolien alle, hautautuneet lähes kokonaan, kuten aamulla puolisulasta hangesta löytämäni avainnippu. Pitää toimittaa se löytötavartoimistoon, näin sivuhuomautuksena.

1. luukku - otto kaks

Poikanen palasi pesään

Poika ilmestyi vihdoin kotiin. Selityksenä oli, että kukaan ei ollut muistanut hänelle iltapäiväkerhossa sanoa että kello on kolme ja että pitää lähteä. Voisihan poika itsekin pitää kelloa silmällä.

Kaikenlisäksi hän toi kotiin jobinpostia, ei ollut käyttäytynyt kunnolla liikunnantunnilla, joten jää huomenna puoleksi tunniksi koulun jälkeen. En tiedä jääkö jälki-istuntoon, vai pitääkö liikunnanopettaja pojalle "yksityisopetusta", mutta kuitenkin.

Big Brother

Tänään nähdään sitten BB:n finaali. Jotenkin viimeaikoina on kiinnostus laantunut, vaikka aluksi katselin joka päivä. Enää on tullut katsottua vain että kuka putoaa tms. Tänään tosin on pakko katsoa. Olen kahden vaiheilla äänestääkö suosikkia vai eikö. Toisaalta en raaskisi laittaa kuin yhden äänen ja jos se ei voitakaan, niin sitten harmittaa että tuli tuhlattua siihen yhteenkin ääneen. Sitten taas jos kaikki ajattelisivat samoin ja jättävät äänestämättä, niin ehkä se todellinen kansansuosikki ei voitakaan...

Aivosolu etsii toista

Kyllä minulla oli muutakin mistä minun piti kirjoittaa tässä toisessa näytöksessä mutta pää tyhjeni mystisesti. Se tyhjeni jo siinä vaiheessa kun aloitin tämän uuden kirjoituksen, mutta toivoin että aivosoluni kohtaisivat ja muodostaisivat kipinän. Nykyään on hirveän vaikea pitää ajatukset kasassa. Ne karkaavat kesken lauseen ja tuntuu siltä että harvoin saan enää rauhassa sanoa asiani loppuun ja vaikka mahdollisuus suotaisi, en enää muistaisi puoliakaan.

Katselen ympärilleni ja etsin kadonnutta ajatusta. Turhaan.

1. luukku

Uskaltaisiko tehdä lupauksen että kirjoittaa blogiin jotain joka päivä jouluun asti? Yleensä ne lupaukset eivät vain pidä, mun itsekurini on olematon mitä tulee päätöksiin joissa täytyisi pysyä. Yritetään nyt kuitenkin.

The One With The Fertility Test

Mitä muutakaan voisi työtön äiti tehdä yksin kotona ennen joulua kuin katsella Frendejä. Tänään oli taas yksi niitä hitaita päiviä, mikään muu ei huvita kuin löhötä sohvalla ja töllöttää ruutua. No, olisi huvittanut mennä myös päiväunille, mutta en saanut aikaiseksi ja nyt on jo liian myöhäistä. Niin ja kyllähän mä hetken virkkasinkin samalla kun katselen Frendejä.

Olen nähnyt kaikki jaksot jo muutamaan otteeseen ja näin n:nellä katselukerralla niistä rupeaa huomaamaan asioita joihin ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. Tänään ensimmäinen jakso minkä katsoin oli se, jossa Monica ja Chandler menevät hedelmällisyystesteihin. Testejä edeltävänä päivänä pariskunnan keittiössä Monica sanoo selvästi (kuuntelin kolmeen kertaan, en erehtynyt) että he ovat yrittäneet lasta jo yli vuoden. Mutta hehän aloittivat yrittämään sairaalassa kun Rachel oli synnyttämässä Emmaa ja Emman 1. syntymäpäivää vietetään vasta 7 jaksoa myöhemmin. Okei, mutta ei "omituisuudet" siihen lopu. Klinikalla he törmäävät Janiceen, joka on siellä myös testeissä miehensä kanssa, mutta Janicehan oli juuri synnyttämässä samaan aikaan kuin Rachel, joten eikö ole pariskunnalle vähän aikaista mennä hedelmällisyystesteihin kun edellisen lapsen syntymästä on vajaa vuosi?

Hmm, olempa ollut tuottelias tänään... No, huomioita vain, eikä ne missään määrin pilaa katselunautintoa, tekevät siitä vain mielenkiintoisempaa.

23 yötä jouluun

Tänään on jo joulukuun 1. päivä. Lapset avasivat innoissaan ensimmäiset pussit joulukalentereistaan, saivat kumpikin valkoisen kynttilän ja kynttilänkoristeluvärejä. Illalla koristellaan kynttilöitä. Eilen testasin itse ja oli hankalampaa kuin luulinkaan. Kun suoraan tuubista puristi, niin toisinaan saattoi väriä tulla yhtäkkiä iso läjä. Joten ajattelin että lasten on parempi koristella kynttilät siveltimillä. No kokeilin sitä tänään aamulla ja totesin että siveltimellä väriä ei tule tarpeeksi, sitä tulee leveälle alueelle eikä kovin tasaisesti. No, toivotaan että lapset onnistuvat edes jotenkuten.

Rupesin myös miettimään joulunalusen aikataulua. Lähinnä miehen pekkasia joita puhui että voisi pitää joulua edeltävällä viikolla. Rupesin miettimään että hyvä olisi myös olla aatonaatto pekkasella, tytön saa vielä päiväkotiin ja pojalla on vielä lyhyt koulupäivä, niin aamulla voisi lähteä ajoissa kauppaan ihan kahdestaan ostamaan jouluruuat niin ei tarvitse illalla eikä aattona kiireellä juosta ruuhkassa.

Asiasta kukkaruukkuun, pojan pitäisi olla jo kotona, mutta eipä näjy. Koulussa on tänään disko, mutten antanut lupaa mennä diskoon. Ei hänellä ole edes rahaa mukana, ja diskon sisäänpääsy maksaisi euron.

Valokuvia valokuvia

Tytön päiväkotikuvat tulivat eilen. Ihan onnistuneita ovat. Ja olen pikkuhiljaa ruvennut leppymään pojan koulukuvista, kai ne sitten voi pitää. Varsinkin kun anoppi tarvitsee lapsista kummastakin kaksi tuoretta passikuvankokoista kuvaa, tekee ilmeisesti jonkinnäköistä sukutaulua, joista toinen tulee meille ja toisen saa mieheni sisko perheineen.

Anopin luo käy matka todennäköisesti ensi maanantaina, ellei hän satu olemaan töissä. Miehellä on pekkanen, tyttö kotona ja jos pojan iltapäiväkerhoon ilmoitetaan ettei hän mene sinne maanantaina koulun jälkeen, pääsemme ajoissa liikkeelle.

Mutta missä turkasessa se poika nyt on?