RUNOT

Sain koulusta läksyksi kirjoittaa 2 runoa kuvista. Opettaja antoi rivien viimeiset sanat.

Tuo fantti
nimeltä Antti.
Nurkassa häpesi
pian seinällä kiipesi.
Pian pallilla seisoi nolo
pian hän oli ihan polo.

Oi tuo tähti
Jere pois lähti.
Jereä päähän koski
au Jere huudahti au poski.

Se on täällä taas

Apua! Huomenna on jo joulukuu. Se tuli taas ihan liian pian ja salaa. Tänään täytyy ripustella lapsille joulukalenterit, täytellä niitä, katsella puuttuuko jotain tärkeää ja kuinka paljon ja jos puuttuu, ihmetellä mitä vielä voisi keksiä täytteeksi, mielellään jotain omatekoista.

Tarvitsisi myös aloittaa nukkekodin kunnostus tytölle joululahjaksi. Se on mun vanha Lundbyni, lojunut varastossa jo lähes 20 vuotta. Kaikki kalusteetkin ovat matkan varrella hävinneet, eli pitäisi niitäkin väkerrellä tai löytää käytettynä halvalla, uutena ne on niin hirveän kalliita. Nuketkin ajattelin väsätä ihan itse. Jouluksi tarvitsisi saada edes hieman kalusteita, pari nukkea ja itse talo siistiksi niin että sillä voi jo leikkiä. Kalusteita sun muita voi aina täydentää myöhemmin, esimerkiksi syntymäpäivänä ja ensi vuonna joulukalenterin täytteinä.

Tarvitsisi myös keksiä hyvät paikat ripustaa joulusukat. Tänävuonna otan ne joulukalenterin seuralaisiksi: jos on jokin isompi yllätys, joka ei mahdu joulukalenterin pussiin löytyy pussista pieni kuva joulusukasta, niin tietävät katsoa sen sisälle. Hyvät ripustuspaikat vain ovat tässä huushollissa kiven takana.

Hyvää joulunodotusta vain kaikille, älkää stressatko liikaa! e

Petteri punakuono

Muistui mieleeni jotain mitä tyttöni aamulla sanoi. Tuli pakottava tarve jakaa se vielä teidän mahdollisten lukijoitten kanssa.

Lauleskelin Petteri Punakuonoa ja kun laulussa lauletaan jotain tyyliin: "...pulkkaa pukin kiskoen, johtaa sen riemuisasti, luokse lasten kilttien." Tyttö totesi asiasta täysin vakuuttuneena että kyllä hän johtaa tuhmienkin lasten luo, jos samassa perheessä asuu sekä kiltti että tuhma lapsi.

Lapsen usko on sitten ihana asia.

Ammattina työtön - kolikon kumpainenkin puoli

Reilut 2 vuotta sitten jäin työttömäksi kuuden vuoden äitiys-, vanhempain- ja hoitovapaaputkesta, ilman ammatillista koulutusta tai kunnollista työkokemusta, yliopiston keskeyttäneenä ylioppilaana. 2 lyhyttä ohjaavaa työvoimakoulutusta olen käynyt läpi, taskussa tuhti tietokoneen AB-ajokortti ja vihdoin jonkinnäköinen suunta. Toimistotyö olisi minulle sitä ominta, olen sisimmiltäni konttorirotta. Sain kokeilla harvinaista herkkua, työelämää, kolmen viikon ajan marraskuun alusta alkaen. Koin olevani onnekas vielä siinäkin, että sen kolme viikkoa tein työtä jossa viihdyin ja uskoisin viihtyväni vakituiseenkin. Valitettavasti nyt oli kyseessä vain lyhyt sairaslomansijaisuus.

Työtä maistaneena näen nykyisessä "ammatissani" työttömänä työnhakijana monia puolia. Kaikki ei ole negatiivista. Aiemmin jo kerroin etten ole aamuihminen. Voitte siis kuvitella kuinka vaikeaa herääminen puoli kuudelta aamulla mahtoikaan olla. Työttömänä saa siis nukkua pidempään aamulla. Tokaluokkalaisen, kommelluksiin ja tottelemattomuuteen taipuvaisen pojan äitinä on myös hyvä olla kotona valvomassa kouluunlähtöä, onko kaikki kunnossa ja tärkeimmät mukana. Eikä poika pääsee salaa penkomaan kaappeja ja laatikoita, syömään salaa ketsuppia, jäätelöä ja makeisia, syömään ja katselemaan televisiota meidän sänkyyn, etsimään käsiinsä tulikikut ja polttamaan kynttilästä sydämen niin että kynttilää on vaikea sytyttää uudestaan tai saamaan kummia päähänpistoja kokeilla vessan peilikaapin kemikaaleja tapetteihin ja ikkunoihin. Kyllä, kaikki tuo on totta ja tapahtunut, osa viime touko-elokussa, osa nyt marraskuussa.

Näin joulun alla ehtii myös jouluostoksille mukavasti, ilman kiirettä ja lapsia. Ehtii valmistella muutenkin joulua paremmin ja kaikkea ei tarvitse yrittää mahduttaa väsyneisiin lyhyihin iltoihin tai ohikiitäviin viikonloppuihin. Näin pimeään vuodenaikaan näkee työtön myös päivänvaloa. Töihin mentiin pimeällä, kotiin lähdettiin kun ilta alkoi jo hämärtää ja kotiin ehtiessä olikin jo pimeää. Lisäksi yksinäisyyttä ja rauhaa rakastavalle ihmiselle päivät yksin kotona on juuri sitä mitä tilasikin.

Mutta - aina on olemassa se mutta - työttömän, varsinkin työmarkkinatuella elävän, leipä ei ole leveä. Ja niin paljon kuin rakastankaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa, liika yksinäisyys erakoittaa, tekee mökkihöperöksi ja vieraannuttaa muusta maailmasta. Vaikka rakastankin yksinäisyyttä, rakastan myös kanssakäymistä ihmisten kanssa ja töissä sitä oli päivittäin, sopivissa annoksissa ja tunsin olevani osa jotain muutakin kuin omaa perhettäni. Niin ihana kuin oma perhe onkin, se ei vaan riitä. Liian kauan samojen seinien sisällä samoja naamoja katsellen hajottaa pään.

Loskaa ja sohjoa

Aamu oli vaihteeksi huonosta päästä. Pojalle täytyi jankuttaa samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kukaan ei ollut hiljaa pyydettäessä, ja pojan kengännauhojen solmiminen kesti varmasti kymmenen minuuttia, ennenkuin ne oli kunnolla. Kummallakin lapsella on lisäksi ärsyttävä taipumus puuttua siihen kun sanon jotain toiselle heistä: "Niin juustiinsa!" Ihankuin itse olisi yhtään parempi eikä muka tekisi ihan samoja virheitä tai käyttäytyisi ihan yhtä huonosti. Tyttö lisäksi kiusaa ihan tarkoituksella poikaa, tietää että ärsyyntyy helposti. Halimis- ja pusimisyrityksetkin ovat jo kiusaamisen asteella, tyttö hyvin tietää ja huomaa ettei poika tykkää niistä tai halua niitä juuri sillä hetkellä.

Ulkona ei odota mukava yllätys tänään. Loskaa, märkää liukasta loskaa. Tyttö kaatuu alkumatkasta ja käsineet menee heti kättelyssä vaihtoon. Loskassa on niin vaivalloista kävelläkin, se luistaa ja jarruttaa.

***

Eilen tuli taas Täydelliset naiset. Mikä hänen nimensä nyt on, neljän lapsen äiti, istumassa keittiönpöydän ääressä kun pojat paukuttaa kattiloita ja laittaa musiikin täysille. Lopulta äiti pimahtaa, rupeaa karjumaan ja paiskomaan esineitä ja lopulta ampuu aivonsa pellolle. Se oli hänelle vain painajaista torkahtaessaan, mutta kuinka pelottavan tuttua. Kuinka monta kertaa olen itse revennyt liitoksistani, karjunut kurkku suorana ja hysteerisenä, paiskonut ehkä ovia ja särkymättömiä esineitä. Kuinka joskus on ohikiitävän hetken käynyt mielessä hypätä parvekkeelta ales tai vain kävellä ulos ovesta eikä enää palata - kuka minua kaipaisi. Tällä epätoivoisella kotiäidillä on sentään vähintäänkin kaksin verroin rankempaa kuin minulla. Minulla on vain kaksi lasta ja hänen kaksosensa ovat varmasti kaksin verroin kauheampia kuin minun lapseni.

***

Miksi kaikki tämän hetken tapahtumat saavat minut palaamaan ajassa vuoden taaksepäin? Sairaalaan. Perjantaina on pojalla koulussa pikkujoulut, pitää viedä pieni namipaketti mukanaan. Vuosi sitten mies oli siitä vastuussa melko yksin. Muistan että oli laittanut niitä Domino täytepipareita ainakin siihen pakettiin.

Muistin eilen myös yhtäkkiä, että tytön päiväkotikuvat olivat ilmestyneet viimevuonna sillä aikaa kun olin sairaalassa, mies toi ne näytille. Se taisi olla sen päivän kohokohta, ehdottomasti.

Ensi viikonloppuna on miehen ammattiliiton joulujuhla, jäsenet perheineen tervetulleita. Sinnekin mies meni viimevuonna lasten kanssa kolmestaan. Muistan katselleeni valokuvia juhlasta ja todenneeni, että mies ei osaa pukea lapsia. Jos tänä vuonna mentäisiin koko perhe ja lapsetkin olisivat paremmin ja sopivammin puettuja.

Vuoristorataa

Tänään ei ollut hyvä päivä, ei ollut myöskään huono päivä, tänään oli molempia.

Aamu ei ollut niitä parhaita, paremminkin olisi voinut mennä, ei tosin ollut huonoimmastakaan päästä. Vielä ennen kotoalähtöä koin miellyttävän yllätyksen, ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) palkkani reiluun 8 vuoteen olikin odotettua suurempi, ja sain mahdollisuuden mennä jouluostoksille. Ja ulkona odotti toinen ihana yllätys: lunta, paljon lunta. Päätin ottaa kameran mukaan lumisia maisemia kuvatakseni sekä istuttaa tytön pulkkaan ja vetää hänet päiväkotiin. Voi kuinka riemuissaan hän oli - vastaantulijoiden hymyt kertoivat myös paljon. Ei ollut vielä aurattu eikä hiekoitettu ja lunta oli niin paljon, että tytön ei tarvinnut nousta pulkasta kuin kerran, kun ylitettiin iso tie, joka ei ollut tarpeeksi luminen eikä turvallinen ylitettäväksi pulkassa istuen.

Päiväkodin pihalla ilo hieman hyytyi, muovikassi jota olen kantanut "orjallisesti" kodin ja päiväkodin väliä oli unohtunut kotiin. Siellä olisi ollut vaihtolapaset ja tytön lelut, kun oli lelupäivä. No, ei se maailmaa kaada. Jatkoin matkaani melkoisen hyvillä mielin jokatapauksessa. Suuntana oli keskustan kaupat. Kävellessäni bussipysäkille katselin maisemia mutta kuvien ottaminen jäi sillä lunta tuli kokoajan lisää. En halunnut kastella kameraa ja epäilin myös kuvien onnistumista.

Bussissa tajusin mitä muuta siinä kotiin unohtuneessa muovikassissa oli. Tytön hame, jota ei oltu jätetty toppahousujen alle. Voi kunpa tajuaisivat kaivaa hänelle housut vaihtovaaterepusta, ettei hänen tarvitsisi pelkissä sukkahousuissa olla koko päivää.

Kaupoissa sain kiertää rauhassa, ilman suurempaa kiirettä - katsella, etsiä, ihmetellä ja suunnitella. Mukavaa, kun ei tarvitse pitää kokoajan toista silmää lapsissa jotka nypläävät jokaista tavaraa jonka heidän silmänsä kohtaavat. Sain pidettyä ajatukseni paremmin koossa, ostoslistan päässä ja hermot hallinnassa. Kotimatkalla viimeisenä pysäkkinä oli Prisma. Siellä kohtasin taas harmituksen, totesin että maksoin lähes 2 euroa ylihintaa palapeleistä, olisi pitänyt vielä malttaa mieleni, eikä ostaa niitä ensimmäisestä paikasta. No, minkäs sille enää voi.

Kotiin päästyäni minulla oli vielä aikaa hengähtää, istua omassa rauhassa Frendien pauloissa ennenkuin muuta perhettä alkoi valua kotiin. Pidän yksinäisyydestä, silloin kun sitä on sopivasti. Tulen hulluksi ellen saa välillä ihan omaa rauhaa ilman muita ihmisiä.

Poika tuli kotiin neljän jälkeen. Näky sai jo savua muodostumaan pääni sisällä: kummankin kengän nauhat olivat ihan täysin auki!! Siitä on hänelle sanottu jo varmaan satoja kertoja, yleensäkin siitä, että vaatteet kuuluu olla kunnolla päällä. Kuinka monta kertaa aiemmin hän onkaan tullut kotiin takki auki repsottaen, käsineet koulussa, kengännauhat auki. Kaiken yleensä on kruunannut vielä avonainen housujen vetoketju ja T-paita joka pilkottaa collegepaidan alta, kun sitä ei ole voitu pistää housuihin!! Tällä kertaa oli kuitenkin vain kengännauhat auki.

Pojalla oli tuomisinaan yksi ihan mukava yllätys, tai no ei yllätys, mutta mukava silti: Täydellinen matematiikan koe! Poika oli myös innoissaan toisesta "yllätyksestä": marraskuun ensimmäisenä päivänä kuvatuista koulukuvista. Minäkin avasin ne innoissani. Into laantui tippa tipalta katsellessani kuvia. Olin antanut pojalle kuvauspäivänä kamman mukaan kouluun, ohjeistanut katsomaan peiliin ennen kuvausta ja kampaamaan hiukset. Kuvassa pojan hiukset hapsottaa melkein pahemmin kuin koskaan kotiin tullessa. Poikani osaa kyllä hymyillä, hänellä on viehättävä hymy. Yksittäiskuvassa poika enemmän irvistää kuin hymyilee. No, ymmärrän kyllä että pakkotilanteessa on vaikea hymyillä luontevasti. Kaiken tuon olisin voinut vielä antaa olla omassa arvossaan, mutta sitten silmiini osui pojan leuka jossa kuvissa komeilee jokin punainen ruokatahra!! Ei ole edes sen vertaa voinut syömisen jälkeen tarkistaa missä kunnossa naama on! Tarkastelin luokkakuvaa, kyllä, on siellä jollain muullakin hiukset pörröiset, mutta ei, ei kenelläkään muulla ruuantähteitä kasvoillaan. En haluaisi pitää kuvia, en haluaisi maksaa moisista. Mies on eri mieltä, hänen mielestään on parempi että on edes epäonnistuneita kuvia muistona kuin ei kuvia ollenkaa.

Missä on vika, kun lapsi tekee samat virheet aina uudestaan ja uudestaan, siitäkin huolimatta että siitä huomautetaan jatkuvasti? Miksei hän voi ottaa opikseen. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi johdonmukainen juuri näissä asioissa. Huomautan AINA jos vetoketju ei ole kiinni, paita ei ole housuissa, takki on auki, käsineet tai tavarat unohtuvat kouluun tai avain ei ole mukana. Kotioloissa passitan lapset AINA ruuan jälkeen pesemään naaman ja kädet. Mitä teen väärin?

Marraskuun ensimmäisenä päivänä oli myös tytön valokuvaus päiväkodissa. Odotan sekavin tuntein kuvia.

INFP ja ESTP

Testasin persoonallisuuteni kahdellakin testillä, molempien mukaan olen INFP. Täytyy myöntää että kuvaus pitää pitkälti paikkansa.

Poikani on ilmeisesti ESTP, tosin kuinka luotettava on testi jonka joku toinen tekee henkilön itsensä puolesta. Mutta yritin valita ne vaihtoehdot jotka poikaani parhaiten sopivat. Ainakin erään sivun neuvot "miten olla ESTP:n vanhempi" kuulostivat järkeenkäyviltä poikani tuntien. Eli ehkä hän sitten sellainen on.

Päiväkodin pikkujoulut

Tytöllä oli tänään päiväkodissa pikkujoulut. Pyysin häntä piirtämään niistä kuvan.

Kuvassa on tyttö ja muutamia hänen päiväkotikavereitaan tonttulakit päässä käymässä syömään pöydän ympärille.

***

Kysäisin muuten tänään mieheltä että haluaako hänkin kirjoittaa. Reaktio oli juuri se mitä odotinkin: katsoa mulkoili ja pyöritti päätään. Kysyin mikä siinä kirjoittamisessa on niin pahaa. "Mitä mä kirjoittaisin?" Aika hyvin tunnen mieheni.

Mikä on koulussa kivaa ja mikä ei

Kivaa on koulussa:

• matematiikka
• lekkiminen lekkipustossa
• Lasse kirja
• atk luokka

Mikä ei ole kivaa koulussa:

• kirjoitus
• kiusaus

Tänään koulussa oli adventtihartaus. Sain kantaa kytilää ristiin. Risti oli sidottu penkkiin. Missä oli reikiä. Sitten mentiin istumaan salin lattialle. Sitte laulettiin pari laulua. Sitten pappi kertoi pari juttua.

Hyvä aamu

Hyviä aamuja on harvoin. Suuresti siitä syystä että itse en ole aamuihminen, pidän hiljaisista aamuista, en kestä mölyä ja jatkuvaa ääntä heti herättyäni. Lapsilla taas on taipumus kinastella ja väitellä heti aamusta, pojalla on ihme taito osata ärsyttää minua (pelleilemällä ja viivyttelemällä, varsinkin jos on kiire tai pitäisi tehdä jotain muuta) kunnes räjähdän ja tyttö, no hän vaan on luonnostaan kokoajan äänessä, puhua pulputtaa tai lauleskelee tms.

Tänään oli kuitenkin hyvä aamu, ei tarvinnut juurikaan korottaa ääntään, ei tarvinnut pahemmin hoputtaa ketään ja poikakin toivottavasti ehti ajoissa kouluun (toisin kuin eilen). Ääntä tosin oli edelleen liikaa. Tyttö kun ei tunnu koskaan osaavan olla paria sekuntia kauemmin hiljaa vaikka pyydän, käsken tai komennan.

Päiväkotimatkalla tyttö opetteli laskemaan sataan (periytyykö matemaattisuus?), lauleskeltiin joululauluja ja tyttö selitti että tuhmat lapset saa jouluna "hiiwiä" (L ja R vielä kadoksissa). Kysyi voiko "hiiwistä" tehdä ruokaa. Sanoin ettei voi. Halusi tietää mitä niillä voi tehdä, ja totesin että grillata. Tyttö siihen että voi myös rakentaa taloja, ja osoitti talon seinään: "Hiiwiä." Naurahdin ja sanoin että ei, ne on Tiiliä ja että tiilistä voi rakentaa talon, hiilistä ei. Tyttö arveli joulupukin voivan tuoda tuhmille lapsille myös tiiliä. Sanoin että ei, mutta hiiliä, kiviä tai risuja. "Ja niistä voi rakentaa kivitaloja ja risutaloja." Selvästikään tyttö ei ajatusta ollut ymmärtänyt, ajatteli niiden olevan lahja siinä missä muutkin lahjat, joilla voisi tehdä jotain, ei tainnut ymmärtää niiden olevan rangaistus.

Muistoja vuoden takaa

Tänään teki mieleni saada hieman joulutunnelmaa. Pyysin miestä tuomaan kaupasta jouluisia keksejä (Domino täytepipareja) ja ylikypsää kinkkua, jota syötiin leivän päällä. Ne täytepiparit sai jotenkin ajatukset palaamaan vuoden taaksepäin, muistamaan, että mies toi niitä samoja täytepipareita minulle sairaalaan vuosi sitten.

En ollut aiemmin ajatellut koskaan sairastuvani niin pahasti, että joutuisin sairaalaan, luulin vauvanhakureissujen jäävän minun sairaalakokemuksikseni. En uskonut joutuvani sairaalaan edes vielä silloin kun kovassa kuumeessa menin päivystykseen lähinnä toivoen saavani mukaan reseptin tehokkaampiin kuumetta alentaviin särkylääkkeisiin mitä käsikauppalääkkeet olivat, jotta jaksaisin seuraavana aamuna hoitaa lapset päiväkotiin ja kouluun. En olisi arvannut päivystykseen lähteissäni palaavani kotiin vasta reilun viikon päästä.

Olin saanut keuhkokuumeen, tulehdusarvot olivat pilvissä ja lääkärikin ihmetteli kuinka jaksan edes kävellä.

Kuinka tylsää sairaalassa voikaan olla. Eikä siellä edes viitsi tehdä mitään muuta kuin löhötä (no paranemassa ja lepäämässähän siellä oltiinkin), ei edes lukea tai tehdä käsitöitä. Sopii toivoa että jäi viimeiseksi sairaalareissuksi pitkään aikaan.

Vuodentakaisen yllätykseni jälkeen olen kokoajan pelännyt että mitäs jos saan sen uudestaan, olenko ehkä jotenkin nyt alttiimpi keuhkokuumeelle kuin ennen. Hassua toisaalta, koska minulle kyllä selitettiin sairaalassa mielestäni erittäin seikkaperäisesti miten ja milloin se iskee jos on iskeäkseen. Enkä minä tietääkseni ole mitenkään edes erityisesti riskiryhmässä.

Silloinen sairaalareissu sekoitti jouluvalmistelutkin täysin. Ja lopulta en jaksanut enkä viitsinyt laittaa kunnon joulua ollenkaan. Tänävuonna on toivottavasti toisin. Jospa tällä kertaa oikea joulu tulisi meillekin.

***

Multa on salasana hukassa. Pitäisi saada yksi kuva nettiin, linkitettäväksi, mutta yksi paperi on hukassa. On jo lähes yö, enkä jaksaisi ruveta penkomaan joka paikkaa. Ehkä huomenna sitten.

Tervetuloa mahdolliset lukijat!

Taas uusi yritys, yksi niistä lukuisista. Yritys pitää jonkin sortin nettipäiväkirjaa. Tällä kertaa ihan uusin maustein. Ajattelin perustaa perhepäiväkirjan, jonne poikanikin voi kirjoittaa. Hyvää harjoitusta oikeinkirjoitukseen sekä tutustuupahan myös samalla näppäimistöön ja oppii tämän nykypäivänä kovin tarpeellisen taidon, näppäimistöllä kirjoittamisen. Ajanmyötä myös tyttäreni saa tänne kirjoittaa, kunhan ensin siis oppii lukemaan ja kirjoittamaan, eli toivottavasti jo noin kahden vuoden päästä. Toistaiseksi voin julkaista hänen piirroksiaan aina silloin tällöin.

Mihinkö on isi unohdettu? Perheestä löytyy kyllä sellainen, mutta tämän perheen isi ei ole kirjoittajatyyppiä. Jos pyytäisin häntä mukaan, osaan jo aavistaa mitä hän sanoisi: en mä keksi/tiedä mitä kirjoittaisin tai en mä kuitenkaan osaa mitään kirjoittaa. Voinhan toki kysäistä, kenties yllätyn positiivisesti.