Tänään ei ollut hyvä päivä, ei ollut myöskään huono päivä, tänään oli molempia.
Aamu ei ollut niitä parhaita, paremminkin olisi voinut mennä, ei tosin ollut huonoimmastakaan päästä. Vielä ennen kotoalähtöä koin miellyttävän yllätyksen, ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) palkkani reiluun 8 vuoteen olikin odotettua suurempi, ja sain mahdollisuuden mennä jouluostoksille. Ja ulkona odotti toinen ihana yllätys: lunta, paljon lunta. Päätin ottaa kameran mukaan lumisia maisemia kuvatakseni sekä istuttaa tytön pulkkaan ja vetää hänet päiväkotiin. Voi kuinka riemuissaan hän oli - vastaantulijoiden hymyt kertoivat myös paljon. Ei ollut vielä aurattu eikä hiekoitettu ja lunta oli niin paljon, että tytön ei tarvinnut nousta pulkasta kuin kerran, kun ylitettiin iso tie, joka ei ollut tarpeeksi luminen eikä turvallinen ylitettäväksi pulkassa istuen.
Päiväkodin pihalla ilo hieman hyytyi, muovikassi jota olen kantanut "orjallisesti" kodin ja päiväkodin väliä oli unohtunut kotiin. Siellä olisi ollut vaihtolapaset ja tytön lelut, kun oli lelupäivä. No, ei se maailmaa kaada. Jatkoin matkaani melkoisen hyvillä mielin jokatapauksessa. Suuntana oli keskustan kaupat. Kävellessäni bussipysäkille katselin maisemia mutta kuvien ottaminen jäi sillä lunta tuli kokoajan lisää. En halunnut kastella kameraa ja epäilin myös kuvien onnistumista.
Bussissa tajusin mitä muuta siinä kotiin unohtuneessa muovikassissa oli. Tytön hame, jota ei oltu jätetty toppahousujen alle. Voi kunpa tajuaisivat kaivaa hänelle housut vaihtovaaterepusta, ettei hänen tarvitsisi pelkissä sukkahousuissa olla koko päivää.
Kaupoissa sain kiertää rauhassa, ilman suurempaa kiirettä - katsella, etsiä, ihmetellä ja suunnitella. Mukavaa, kun ei tarvitse pitää kokoajan toista silmää lapsissa jotka nypläävät jokaista tavaraa jonka heidän silmänsä kohtaavat. Sain pidettyä ajatukseni paremmin koossa, ostoslistan päässä ja hermot hallinnassa. Kotimatkalla viimeisenä pysäkkinä oli Prisma. Siellä kohtasin taas harmituksen, totesin että maksoin lähes 2 euroa ylihintaa palapeleistä, olisi pitänyt vielä malttaa mieleni, eikä ostaa niitä ensimmäisestä paikasta. No, minkäs sille enää voi.
Kotiin päästyäni minulla oli vielä aikaa hengähtää, istua omassa rauhassa Frendien pauloissa ennenkuin muuta perhettä alkoi valua kotiin. Pidän yksinäisyydestä, silloin kun sitä on sopivasti. Tulen hulluksi ellen saa välillä ihan omaa rauhaa ilman muita ihmisiä.
Poika tuli kotiin neljän jälkeen. Näky sai jo savua muodostumaan pääni sisällä: kummankin kengän nauhat olivat ihan täysin auki!! Siitä on hänelle sanottu jo varmaan satoja kertoja, yleensäkin siitä, että vaatteet kuuluu olla kunnolla päällä. Kuinka monta kertaa aiemmin hän onkaan tullut kotiin takki auki repsottaen, käsineet koulussa, kengännauhat auki. Kaiken yleensä on kruunannut vielä avonainen housujen vetoketju ja T-paita joka pilkottaa collegepaidan alta, kun sitä ei ole voitu pistää housuihin!! Tällä kertaa oli kuitenkin vain kengännauhat auki.
Pojalla oli tuomisinaan yksi ihan mukava yllätys, tai no ei yllätys, mutta mukava silti: Täydellinen matematiikan koe! Poika oli myös innoissaan toisesta "yllätyksestä": marraskuun ensimmäisenä päivänä kuvatuista koulukuvista. Minäkin avasin ne innoissani. Into laantui tippa tipalta katsellessani kuvia. Olin antanut pojalle kuvauspäivänä kamman mukaan kouluun, ohjeistanut katsomaan peiliin ennen kuvausta ja kampaamaan hiukset. Kuvassa pojan hiukset hapsottaa melkein pahemmin kuin koskaan kotiin tullessa. Poikani osaa kyllä hymyillä, hänellä on viehättävä hymy. Yksittäiskuvassa poika enemmän irvistää kuin hymyilee. No, ymmärrän kyllä että pakkotilanteessa on vaikea hymyillä luontevasti. Kaiken tuon olisin voinut vielä antaa olla omassa arvossaan, mutta sitten silmiini osui pojan leuka jossa kuvissa komeilee jokin punainen ruokatahra!! Ei ole edes sen vertaa voinut syömisen jälkeen tarkistaa missä kunnossa naama on! Tarkastelin luokkakuvaa, kyllä, on siellä jollain muullakin hiukset pörröiset, mutta ei, ei kenelläkään muulla ruuantähteitä kasvoillaan. En haluaisi pitää kuvia, en haluaisi maksaa moisista. Mies on eri mieltä, hänen mielestään on parempi että on edes epäonnistuneita kuvia muistona kuin ei kuvia ollenkaa.
Missä on vika, kun lapsi tekee samat virheet aina uudestaan ja uudestaan, siitäkin huolimatta että siitä huomautetaan jatkuvasti? Miksei hän voi ottaa opikseen. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi johdonmukainen juuri näissä asioissa. Huomautan AINA jos vetoketju ei ole kiinni, paita ei ole housuissa, takki on auki, käsineet tai tavarat unohtuvat kouluun tai avain ei ole mukana. Kotioloissa passitan lapset AINA ruuan jälkeen pesemään naaman ja kädet. Mitä teen väärin?
Marraskuun ensimmäisenä päivänä oli myös tytön valokuvaus päiväkodissa. Odotan sekavin tuntein kuvia.