Tarja jatkaa. Hienoa! Mielenkiinnolla odotan miten Conan "juhlii" kaksoisolentonsa voittoa.
Me keskityttiin niin tiiviisti katselemaan Summerlandin jälkeen kaksi ensimmäistä Galctican jaksoa, että kokonaan unohdettiin seurata vaalitulosta. Vasta parikymmentä minuuttia sitten kun lopetettiin, nähtiin että Tarja juhlii jo voittoaan.
***Mekin käytiin nauttimassa kauniista säästä ja auringonpaisteesta ja käytiin tytön kanssa kolmestaan kävelyllä osittain metsässä sillä aikaa kun poika oli sähläämässä. Kävelyn päätteeksi käytiin äänestämässä.
Kamerakin oli mukana, ei vaan kertaakaan tullut mitään mielestäni erityisen kuvaamisenarvoista eteen. Miksi useimmiten kun kamera on mukana, ei löydy mitään tarpeeksi kuvauksellista, mutta auta armias jos kameraa ei ole mukana niin matkalla joutuu harmittelemaan ettei sitä ole. Tänä talvena on ollut niin ihania lumisia puita ja metsiä että olisi saanut monta kaunista kuvaa, mutta ei ole ollut sitten kameraa mukana. Mua harmittaa suunnattomasti yleensäkin se, että ei ole tullut taltioitua kuviksi läheskään niin paljon lasten kasvua ja lapsuutta kuin olisi oikeastaan halunnut. On pitkiä "aukkoja" ettei ole siltä ajalta mitään kuvia, useita kuukausia, ettei ole yhtäkään kuvaa lapsista. Nykyään, kun on digikamera, tilanne on hieman parantunut siitä ajasta kun sitä ei ollut (viimeisenä kahtena vuotena ollaan todennäköisesti kuvattu enemmän kuin sitä edeltävinä kuutena vuotena, voisin kuvitella), mutta silti... Ehkä yritän antaa lapsilleni sen, mitä itselläni ei ole juuri ollut. Minusta on ensimmäisiltä noin kuudelta ikävuodelta todella vähän valokuvia.
Muutenkin pyrin joissain asioissa antamaan lapsilleni asioita mitä itse olisin lapsena enemmän halunnut, mutten juurikaan saanut. Yksi on kirjat (vaikka luenkin niitä heille ihan liian vähän), en muista saaneeni yhtäkään kirjaa syntymäpäivä- tai joululahjaksi, en edes pahimpana lukutoukkakautenani. Yhteen lasten kirjakerhoon kuuluin jonkin aikaa ja samoin hetken yhteen (ruotsinkieliseen) nuorten kirjakerhoon, mutta lahjaksi en saanut esim. Neiti Etsiviä joita luin yhteen aikaan paljon. Samoin äiti tiesi että kirjoitan paljon kirjeitä, mutta en koskaan muistaakseni saanut häneltä kirjepaperia ja kuoria tai postimerkkejä lahjaksi. Jotenkin haluan antaa lapsilleni toisaalta niitä lahjoja mitä itse en saanut ja toisaalta sitä, mistä he juuri sillä hetkellä ovat kiinnostuneita.
Lahjoista kun puhutaan, voin todellakin allekirjoittaa sen, että ei se ole se lahjan koko tai arvo, se on se todellinen ajatus. Eräänä jouluna olin todella otettu kun sain yhdeltä kaveriltani kirjeveitsen, jossa on yksisarvisen pää. Kaveri (poika vielä kaiken lisäksi) tiesi että kirjoitan ja saan paljon kirjeitä. Voi täydestä sydämestäni sanoa, että se on yksi parhaimmista lahjoista mitä olen koskaan saanut. Nykyään sille ei enää ole niin paljon käyttöä, vaikka voisihan sitä käyttää laskujen avaamiseen. Ei ole paljonkaan aikaa, kun törmäsin siihen yhdessä laatikossa (jossa se on ollut jo pitkään) ja poika kysyi mikä se on. Näytin. Ja muistin tämän kaverin, johon valitettavasti yhteys on ollut (ei välirikon, vaan elämän erilaisten suuntien takia) poikki jo vuosia.
Miksi ihmiseen, johon ei ole ollut vuosiin yhteydessä, on niin vaikea ottaa jälleen yhteyttä, ilman että luulee toisen ajattelevan, että mitä toikin nyt näin pitkän ajan jälkeen... Ja miksi yleensä sitä laiminlyö yhteydet kavereihin ja ystäviin, ihan vain siitä syystä että ei muka ole aluksi ehtinyt pitää yhteyttä ja asia tulee aina vain vaikeammaksi mitä kauemmin aikaa kuluu. Ainut kehen siitä lukioaikaisesta suht tiiviistä kaveriporukasta missä liikuin olen edelleen yhteydessä on mieheni! Onneksi on kuitenkin vielä yhteen yläaste- ja lukioaikaiseen kaveriin hyvät (mutta liian harvat) yhteydet. Ei minun pitänyt tällaisia kirjoitta, juttu vaan lähti rönsyilemään ja asia johti toiseen.
Muita juttuja piti kirjoittaa, mutta ne jääköön toiseen kertaan.
