Perhepotretti

Muutimme

2006-02-11T11:29:00.000+02:00

Perhepotretti muutti nyt vuodatukseen, vanhat kirjoitukset jäävät bloggeriin. Aloitin tämän alunperinkin bloggeriin vain siksi, että se tukee useampaa käyttäjää, mutta poika kirjoittaa loppujenlopuksi niin vähän ja kyllä se vuodatukseenkin onnistuu sitten minun tunnuksilla, vuodatus kun tukee kategorioita, mitä taas blogger ei tue. Poika saa sitten ihan oman kategoriansa. Rohkaistuin muuttamaan, kun ihanatkin muutti.

Flunssa

2006-02-10T23:11:00.000+02:00

Räkää. Vuotavat, kirvelevät, kipeät silmät. Nenäliinoja kuluu.

Eilinen töissä. Niistelyä. Istumista. Niistelyä. Puhelimeen vastailua. Niistelyä.

Harkitsen muuttoa. Blogin siis. Ehkä... myöhemmin.

Nyt nukkumaan.

Meemeillään ajan kuluksi

2006-02-03T14:24:00.000+02:00

Myms haastoi kertomaan viisi yleisintä/mieleisintä ruokaa. Tämä on onneksi helpompi kuin ne omituiset tavat, joita en ole unohtanut, kun on vain ollut niin vaikea keksiä. Mutta ruokiin (ei välttämättä yleisyys tai paremmuusjärjestyksessä):

1. Risotto, yleisimmin jauheliha tai kana, herne-maissi-porkkanalla mieluummin kuin h-m-paprikalla. Ja ei saa olla kuivaa, en voi sietää kuivia riisiruokia. Yleensä jonkin verran ruokakermaa joukossa kostukkeena.

2. Makarooni-jauheliha-mössö, nopeampi kuin makaronilaatikko, eli keitetään makaronit, joukkoon sipulin kanssa ruskistettua ja jauhelihamausteella maustettua (joskus joukossa raastettua porkkanaa) jauhelihaa, sitten valinnaisesti jotain ruokakermaa, ehkä sulatejuustoa tai tuorejuustoa tai oikein suunniteltuna sapuskana jotain creme fraichen tapaista joukkoon.

3. Perunamuusi + kalapuikot/makkaraa/lihapullia... Nykyisin valmistamme yleisimmin kasvis-perunasoseen á la Lidl, eli keitetään kattilassa hiukan reilussa muusijauhepussin vaatimassa vedessä ensin pakasteparsakaali-kukkakaali-porkkana sekoitusta, kypsinä heitetään maito joukkoon ja hienonnetaan kasvikset sauvasekoittimella nesteen joukkoon. Sitten se muusijauhe joukkoon. Ja voilaa. :)

4. Makaroni/spaghettipata, eli periaatteessa valmistetaan ensin kastikkeen tapainen jonne laitetaan reilummin vettä, ja sen kastikkeen joukossa kypsennetään makaronit/spaghetit niin ettei jäisi liian löysäksi, mutta kuitenkin joukossa olisi kastikettakin. Tästä on niin monia versioita, että enpä lähde luettelemaan.

5. Valitettavan harvinainen, mutta pakko mainita yhtenä, eli kaikenmaailman kiusaukset, kermaperunat tms. ovat ehdottomasti mun suosikkeja, siis periaatteessa kaikki uunissa valmistetut perunaruoat joissa peruna on viipaleina, lohkoina tai suikaleina (ei muusina). Harvinaista herkkua siksi, sillä jostain syystä perunoiden kuoriminen ja pilkkominen on minusta niin vaivalloista, että usein jää vaan suunnittelun asteelle. Joskus nakitan miehen kuorimaan perunat ja hoidan itse suikaloinnin.

***

Viimekesäisellä kurssilla yksi kouluttaja pisti tutustuttamaan toisiin kurssilaisiin sanomalla nimensä sekä lempiruoan ja -juoman. Seuraava sanoi edellisen litanian + omansa, kolmas kahden ekan litaniat + omansa jne... Silloin omani olivat kana ja päärynäsiideri. Pitää kyllä edelleenkin paikkansa. Voisin syödä paistettuja kanan rintafileitä ihan sellaisinaan (joskus syönkin) ilman mitään lisukkeita. Harvemmin kuitenkaan noita molempia yhdessä, mutta kerran istuimme miehen kanssa iltaa, söimme kanan rintafileitä ja joimme päärynäsiideriä. Silloin muistui kurssin "leikki" mieleeni ja tilanne huvitti minua kovin. Miehen mielestä tilanne ei ollut yhtä hauska kuin minä itse sen näin.

***

Haastoin tytön piirtämään jonkin ruuan, mistä pitää ja minkä arveli osaavansa piirtää. Kuvassa "shpatekki"lautanen, uloin raja on pöytä. "Shpatekin" joukossa ketsuppia ja "jauhenihaa".

***

Hmm, en kyllä suoraan keksi kenet haastaisin, joten harkitsen sitä ja palaan astialle.

Tytön "näkökyky"

2006-01-30T11:26:00.000+02:00

Tänään oli kamera mukana kun vein tytön päiväkotiin. Ja tällä kertaa tuli otettua muutama kuvakin.

Oli muuten liukasta, sai kävellä kuin p**kat housuissa, kun joillain pätkillä (mm. meidän pihatiellä) sai joka askeleella pelätä että on selällään.

Kotimatkalla halusin ottaa seuraavat kuvat:

Halusin siis taltioida ne asiat joissa tyttö näkee jotain arkisesta poikkeavaa. Eräänä aamuna päiväkotimatkalla tyttö sanoi tuosta lamppupylväästä, että se on ihan kuin merenneidon pyrstö. Tytön mielestä myös meidän ulko-oven lukon vipu muistuttaa ankkaa nokkineen ja silmineen. En koskaan nähnyt, kun olimme jo kävelleet ohi tytön alkaessa selittää, mutta eräällä päiväkotimatkalla hän näki jonkin roskan ja puunlehden muodostavan pelikaanin vai oliko se haikaran. Roska oli kuin nokka ja puunlehti kuin vartalo ja jalka.

Sunnuntain supinat

2006-01-29T23:04:00.000+02:00

Tarja jatkaa. Hienoa! Mielenkiinnolla odotan miten Conan "juhlii" kaksoisolentonsa voittoa.

Me keskityttiin niin tiiviisti katselemaan Summerlandin jälkeen kaksi ensimmäistä Galctican jaksoa, että kokonaan unohdettiin seurata vaalitulosta. Vasta parikymmentä minuuttia sitten kun lopetettiin, nähtiin että Tarja juhlii jo voittoaan.

***

Mekin käytiin nauttimassa kauniista säästä ja auringonpaisteesta ja käytiin tytön kanssa kolmestaan kävelyllä osittain metsässä sillä aikaa kun poika oli sähläämässä. Kävelyn päätteeksi käytiin äänestämässä.

Kamerakin oli mukana, ei vaan kertaakaan tullut mitään mielestäni erityisen kuvaamisenarvoista eteen. Miksi useimmiten kun kamera on mukana, ei löydy mitään tarpeeksi kuvauksellista, mutta auta armias jos kameraa ei ole mukana niin matkalla joutuu harmittelemaan ettei sitä ole. Tänä talvena on ollut niin ihania lumisia puita ja metsiä että olisi saanut monta kaunista kuvaa, mutta ei ole ollut sitten kameraa mukana. Mua harmittaa suunnattomasti yleensäkin se, että ei ole tullut taltioitua kuviksi läheskään niin paljon lasten kasvua ja lapsuutta kuin olisi oikeastaan halunnut. On pitkiä "aukkoja" ettei ole siltä ajalta mitään kuvia, useita kuukausia, ettei ole yhtäkään kuvaa lapsista. Nykyään, kun on digikamera, tilanne on hieman parantunut siitä ajasta kun sitä ei ollut (viimeisenä kahtena vuotena ollaan todennäköisesti kuvattu enemmän kuin sitä edeltävinä kuutena vuotena, voisin kuvitella), mutta silti... Ehkä yritän antaa lapsilleni sen, mitä itselläni ei ole juuri ollut. Minusta on ensimmäisiltä noin kuudelta ikävuodelta todella vähän valokuvia.

Muutenkin pyrin joissain asioissa antamaan lapsilleni asioita mitä itse olisin lapsena enemmän halunnut, mutten juurikaan saanut. Yksi on kirjat (vaikka luenkin niitä heille ihan liian vähän), en muista saaneeni yhtäkään kirjaa syntymäpäivä- tai joululahjaksi, en edes pahimpana lukutoukkakautenani. Yhteen lasten kirjakerhoon kuuluin jonkin aikaa ja samoin hetken yhteen (ruotsinkieliseen) nuorten kirjakerhoon, mutta lahjaksi en saanut esim. Neiti Etsiviä joita luin yhteen aikaan paljon. Samoin äiti tiesi että kirjoitan paljon kirjeitä, mutta en koskaan muistaakseni saanut häneltä kirjepaperia ja kuoria tai postimerkkejä lahjaksi. Jotenkin haluan antaa lapsilleni toisaalta niitä lahjoja mitä itse en saanut ja toisaalta sitä, mistä he juuri sillä hetkellä ovat kiinnostuneita.

Lahjoista kun puhutaan, voin todellakin allekirjoittaa sen, että ei se ole se lahjan koko tai arvo, se on se todellinen ajatus. Eräänä jouluna olin todella otettu kun sain yhdeltä kaveriltani kirjeveitsen, jossa on yksisarvisen pää. Kaveri (poika vielä kaiken lisäksi) tiesi että kirjoitan ja saan paljon kirjeitä. Voi täydestä sydämestäni sanoa, että se on yksi parhaimmista lahjoista mitä olen koskaan saanut. Nykyään sille ei enää ole niin paljon käyttöä, vaikka voisihan sitä käyttää laskujen avaamiseen. Ei ole paljonkaan aikaa, kun törmäsin siihen yhdessä laatikossa (jossa se on ollut jo pitkään) ja poika kysyi mikä se on. Näytin. Ja muistin tämän kaverin, johon valitettavasti yhteys on ollut (ei välirikon, vaan elämän erilaisten suuntien takia) poikki jo vuosia.

Miksi ihmiseen, johon ei ole ollut vuosiin yhteydessä, on niin vaikea ottaa jälleen yhteyttä, ilman että luulee toisen ajattelevan, että mitä toikin nyt näin pitkän ajan jälkeen... Ja miksi yleensä sitä laiminlyö yhteydet kavereihin ja ystäviin, ihan vain siitä syystä että ei muka ole aluksi ehtinyt pitää yhteyttä ja asia tulee aina vain vaikeammaksi mitä kauemmin aikaa kuluu. Ainut kehen siitä lukioaikaisesta suht tiiviistä kaveriporukasta missä liikuin olen edelleen yhteydessä on mieheni! Onneksi on kuitenkin vielä yhteen yläaste- ja lukioaikaiseen kaveriin hyvät (mutta liian harvat) yhteydet.

Ei minun pitänyt tällaisia kirjoitta, juttu vaan lähti rönsyilemään ja asia johti toiseen.

Muita juttuja piti kirjoittaa, mutta ne jääköön toiseen kertaan.

Kiertävä meemi...

2006-01-28T12:19:00.000+02:00

Lähdin seuraamaan Herkulta ja päädyin nappaamaan sen neiti A:lta.

1. Julkaise omassa blogissasi koko lista yhdessä näiden ohjeiden kanssa.
2. Lihavoi ne väitteet, jotka ovat voimassa sinun kohdallasi.
3. Lisää loppuun väite, joka pätee sinuun.
4. Seuraavan osallistujan löydät tämän kirjoituksen kommenttilaatikosta (eli siis ekana ehtinyt saa luvan vastata).

Punainen on lempivärini.
Omistan auton.
Minulla on kissa.
Seuraan Emmerdalea.
Kykenen juomaan litran appelsiinimehua 15 minuutissa.
Sain töitä!
Conan O´Brien ärsyttää minua.
Olen aamu-uninen.
Rakastan suklaata ja salmiakkia.
Havukasvit ovat kauniita.
En osaa rullaluistella.
Näen kummallisia unia.
Vihreä on lempivärini.
Leivon usein pannukakkuja.
Olen laulanut karaokea.
Käytän julkisia liikennevälineitä.
En voi sietää verilettuja.
Pidän Kotiteollisuudesta.
Minulla on silmälasit.

***

Mielenkiinnolla seuraan kuka nappaa seuraavaksi.

Vuodessa on 365 päivää...

2006-01-26T17:19:00.000+02:00

...ensi kuussakin niitä on kuitenkin 28. Minulla on sovittuna vain yhdelle päivälle töitä. Mikä on siis todennäköisyys että sille samalle päivälle yritetään pistää jotakin muuta tärkeää menoa. Murphyn laki varmaan sanoisi että aika suuri.

Pojalle tuli kutsu oikomishoidon alkutarkastukseen. Ja tietystihän se aika oli annettu siihen minun ainokaiseen tiedossa olevaan työpäivääni.

Näinhän se menee

2006-01-25T18:14:00.000+02:00

Koko perhe on koolla alakerrassa. Keittiön työpöydällä avattu nakkipaketti. Poika juuri vienyt läksykirjat huoneeseensa. Tässä mitä äiti huomioi ympäristöstään (poika, äiti, tyttö, isi):

Saanko mä tarran läksyistä.
Niinpä kai.
Minkälaisen tarran sä laitoit?
Ai sä sait nakin?
Joo.
Mäkin haluan nakin.
Mitä? En mä antanut tytölle lupaa ottaa nakkia. Otti omin lupinensa. - Kyllä säkin saat, kun tyttö sai.

Näin käy kun kaikki on äänessä yhtä aikaa, ja ei kuule kaikkea mitä ympärillä puhutaan. Tyttö oli ilmeisesti samoihin aikoihin kun poika kysyi tarrasta kysynyt saako ottaa nakin. Kun vastasin: "Niinpä kai." tyttö luuli minun vastanneen hänelle, vaikken ollut kuullut koko kysymystä. En ollut vihainen - äärimmäisen huvittunut kuitenkin.

Tavoitettavuus

2006-01-25T10:23:00.000+02:00

Miksi nykyään pitää tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että jättää kännykän kotiin? Miksi pitää tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei vastaa puhelimeen keskellä kauppaa tai kävellessään, jos puhelin ei kerro numeroa? Jos on vapaalla, tuntuu olevan sanomaton sääntö, paine näkymättömältä taholta, vastata puhelimeen. Ja aina se kuitenkin tuntuu olevan joku puhelinkaupustelija, josta ei meinaa päästä eroon. Vai olenko se vain minä kun kuvittelen näin?

Ennen ei ollut kännyköitä, ja sittenkin kun niitä jo oli, niitä oli aluksi harvoilla. Jos ei ollut kotona, ei ollut tavoittettavissa. Piste. Saatoi olla puhelinvastaaja, saattoi olla numeronäyttö, tai sitten ei ollut. Joka tapauksessa saattoi poistua kotoa ilman huonoa omaatuntoa, ellei sitten tiennyt odottaa jotain tiettyä puhelua, ja sen takia päivysti puhelimen lähellä.

Minä unohdan usein kännykän kotiin. Enkä yleensä olekaan huolissani siitä, että se saattaa soida yksin kotona. Jos vaikuttaa tärkeältä numerolta tai on joku tuttu, voin soittaa takaisin kunhan olen taas kotona.

Kuitenkin aiemmin tänään, kun lähdin viemään tyttöä päiväkotiin, olisin halunnut jättää kännykän kotiin. En kuitenkaan uskaltanut. Kukaan ei matkalla soittanut, kukaan ei ole tänään vielä soittanut.

Aamuhorros

2006-01-25T09:01:00.000+02:00

On sellainen olo, että suunnittelin mennä takaisin nukkumaan kunhan olen saanut tytön päiväkotiin. Tosin olen sitä suunnitellut useinkin, mutta harvoin toteuttanut. Olen jonkinasteisessa horroksessa edelleen, vaikka heräsin reippaat 1½ tuntia sitten.

Poika pääsi lähtemään jo toisena aamuna peräkkäin ajoissa kouluun. Toivotaan että putki jatkuu. Nyt odottelen että tyttö pukisi, niin pääsen hänen kanssaan lähtemään.

Koiranlettu

2006-01-23T14:41:00.000+02:00

Herkun pannukakun innoittamana paistoin itselleni muutaman letun, kun en ole syönyt mitään aamiaisen jälkeen (ei ole kerennyt nälkäkään pahasti vielä yllättämään kun on ollut muuta ajateltavaa). Tulin niitä paistellessani ajatelleeksi sanaa, jota en muista pitkään aikaan käyttäneeni: "koiranlettu". Äitini ainakin puhui aikoinaan lettuja paistaessaan koiranletuista. Se on se ensimmäinen lettu, joka usein jää paljon vaaleammaksi kuin muut letut, sillä pannu ei ole vielä tarpeeksi lämmin.

Olisiko niin, että se ensimmäinen lettu on ollut tapana jossain aina syöttää koiralle? Onko kukaan muu kuullut puhuttavan "koiranletusta", vai onko se vain joku "sisäpiirinjuttu"?

Kanakas

2006-01-21T20:49:00.000+02:00

Tänään päivällä pohdin mitä laittaa ruuaksi. Tyttö ehdotti munakasta. Vaikea saada aikaiseksi munakasta koko perheelle yhdestä kananmunasta. Poika kysyi onko meillä kanaa. Tyttö totesi siihen että "kanakasta".

***

Omituiseksi otukseksi pitäisi ryhtyä, kun niin Myms kuin Kanelikin on haastanut blogimme luettelemaan omituisuuksia. Haaste on huomattu, ja otettu vastaan, mutta saattaa vierähtää jokunen hetki (tai päivä) ennenkuin saadaan ne mietittyä, ja vielä sen lisäksi pohdittua ketkä haastaa jatkoon... Olen pari omaa outoutta jo löytänyt ja uskon löytäväni kolme lisääkin - tosin poikani outoja tapoja saattaa olla hankalampi löytää, vaikuttaa ainakin siltä, että pojan itsen on niitä vaikea keksiä, joten voinen yrittää miettiä niitä hänen puolestaan...

Tulossa siis ovat, jollain aikataululla.

***

Tekstiteeveestä poimittua: "Itsestään sammuvat tupakat sammuvat imun loppuessa." Meidän perheessä ei ole tupakoitisijoita, mutta mieheni kummasteli miten sellainen mahtaa toimia: imee imee, niin pitkään kun henkeä kerralla riittää, ja lopulta toteaa että puolet sai poltettua ja sit se sammui. Pitää ostaa yksi tupakka-aski ja aina samalla 2 tulitikkurasiaa...

Turta ja puulla päähän lyöty

2006-01-20T10:38:00.000+02:00

Tärisen, olen kuin sumussa. Hysteerisyys ei ole kaukana. Poliisista soitettiin, isäni on kuollut. Isäni, jonka näin viimeksi lähes 30 vuotta sitten. Harteilleni laskettiin aivan uusi taakka, lähes tuntemattoman ihmisen, joka kuitenkin on samaa lihaa ja verta, hautajaiset sun muut... Olenko unessa, heräänkö kohta tästä omituisesta unesta.

***

Lisäys klo 13.20

Perustin oman mielenterveyteni säilyttämiseksi tälle asialle oman bloginsa. Tämä on ainut kerta kun linkitän täältä sinne, mutta ajattelin, jos jotakuta kiinnostaa lukea asiasta niin löytää sinne. Jatkossa blogi on täysin erillinen tästä blogista, vaikka tämän blogin kirjoitusten tunnelmaan ei voi asia olla täysin vaikuttamatta.

Äiti rysähti maahan murskaavalla voimalla

2006-01-19T19:31:00.000+02:00

Kerrankin kun ajattelin että panostetaan illalliseen, oli ruoan jälkeen jälkiruokaakin, poika auttoi kattamaan pöydän (mitä meillä ei yleensä tehdä, vaan lautaset kukin vie täysinä pöytään mennessään). Tilanne olisi ollut täydellinen... Kaiken pilasi tyttö käytöksellään. Ennen kuin päästiin pöytään, kiukutteli oikein kunnolla: ei kelvannut lautanen eikä haarukka, ei halunnut syödä, juomat ei kelvanneet... Kaatoi maitopurkinkin (pieni lätäkkö ehti pöydälle) repimällä sen pojan kädestä. Ja vielä pöydässäkin jaksoi soittaa suutaan, väittää vastaan.

***

Aterian miellyttävin anti tuli jälkiruoan aikana. Tyttö söi kiisseliään ja yhtäkkiä totesi reijän olevan ihan pupun muotoinen. Olihan siitä otettava kuva.

Maa kutsuu äitiä - kuuleeko äiti!?

2006-01-19T18:00:00.000+02:00

Käydessäni äsken suihkussa ajatukset lentelivät missä milloinkin:

"Voisi tehdä kermaperunoita, tai juusto-kermaperunoita. Tai jos tekisi juustokiusausta - ei, liikaa raastamista ja suikalointia - juusto-kermaperunoita."

Ajatukset leijailivat myös tässä illassa, ajattelin että voitaisiin kerrankin panostaa ateriahetkeen, voisi vaikka polttaa kynttilöitä. Eikä olisi mitään häiriöitä, televisio ei olisi taustalla auki. Aterian jälkeen voisin lukea lapsille Velhoa ja Leijonaa luvun tai kaksi.

Ei pitäisi ajatella, pitäisi keskittyä siihen mitä tekee. Huomasin meinaan peseväni itseäni shampoolla, joka oli pitänyt laittaa hiuksiin. No, otin lisää shampoota ja hieroin sen hiuksiini. Huuhtelen itseni ja siirryn kuivaamaan. Hiuksiin siirtyessäni huomasin, että en ollut huuhdellut shampoota pois! Eikun takaisin suihkuun...

No, on sitä joskus tullut ihan ajatuksissaan käveltyä päin punaisia, tarkistamatta edes tuleeko autoja!!

Nyt toteuttamaan niitä suihkuhaaveita.

Suosiolla seinien sisäpuolella

2006-01-19T07:13:00.000+02:00

Ulkona on 18 astetta pakkasta. Meillä tietää mittariin katsomattakin että on kova pakkanen, kunhan vain kuuntelee. Ilmanvaihto hiljenee välillä täysin, siellä on jokin jäätymisenestosysteemi, ja sitten hurisee taas jonkin aikaa. Ei siitä nyt mitenkään tarkkaa lämpötilaa voi päätellä, mutta tietää että on kylmä.

Päätin pitää tytön tänään kotona, ettei eilinen toistu. Tuuli ei välttämättä ole yhtä kova ja kylmä, mutta lämpötila jo menee hyytävyydessään suurinpiirtein samoihin kuin eilen oli tuulen kanssa. Ja mun on lähes mahdotonta pukeutua lämpimämmin kuin eilen, ja eilen jo olin tarkenemisen rajoilla.

Eilisestä puheen ollen, mun piti mennä katsomaan Jani Wickholmia, mutta päätin olla menemättä. Useammastakin syystä. Se ois todennäköisesti ollut aika myöhään illalla, ehkä jopa yöllä, en tosin ottanut asiasta enää sitten edes selvää. Matkat olisivat mietityttäneet, mies ei olisi voinut kuskailla, ja ylimääräistä rahaa ei ole. Ja sitten vielä tuo kova pakkanen. Ravintolassa toppahousuissa - unohda koko juttu.

Tarttis siivoilla ja keräillä kirpputorikamaa sunnuntaiksi. Vanhempainyhdistys järjestää kirpputorin koululla, 4 € pöytä. Järkevän matkan päässä järkevään aikaan. Yleensä kun jonnekin kirpputorille haluaa myymään, pitää mennä autolla ja herätä ihan epäinhimillisen aikaisin.

Huono äiti -syndrooma

2006-01-18T10:43:00.000+02:00

Kiroan pakkaset ja tuulet syvimpään helvettiin lämpenemään. Jos elämä ja maailma sallisi, jäisin lasten kanssa sisätiloihin liian hyytävällä ilmalla, kuten tänään. Toppasin lapset parhaani mukaan, tytöllä neljä kerrosta vaatetta kaikkiaan. (Toivottavasti poika tarkenee koulupäivän, ei suostunut aamulla laittamaan villasukkia talvikenkiin, ja minä hullu luovutin liian helpolla.) Käppäilen tytön kanssa päiväkotiin, käännyttiin vielä muutaman metrin jälkeen hakemaan tytön toppapukuun (neppareilla kiinnitettävä iroitettavissa oleva) huppu.

Päiväkotiin päästyä, tytön riisuessa yksi hoitajista huomaa että tytön posket ovat paleltuneet, siis ihan oikeasti. Kun itse katson niin totta tosiaan, tytön poskipäät ovat lähes valkoiset joita ympäröi punaisempi "rengas". Lähden kuitenkin kotiin, mutta koko kotimatkan asia kalvaa minua. Heti kotona tietokoneelle päästyäni etsin googlella "paleltuman hoito". Löydän melko pian hyvältä vaikuttavan sivun. Sen läpi luettuani minun oli pakko vielä soittaa päiväkotiin, kysyä, onko tytön poskien väri palautunut. Kuulemma oli parantunut, mutta pienet vaaleat laikut vielä oli. Pyysi olla murehtimatta. Neuvoi apteekista kysymään ja ostamaan jotain kunnollista pakkasvoidetta. Löytämälläni sivulla tosin puhutaan, että ihon oma rasva olisi paras suoja... Mutta eipäs se nytkään suojannut. Pitääkö kääriä seuraavan kerran kaulaliina tytön kasvoille niin että silmät vaan näkyy?

Persoonattomuus mietityttää

2006-01-17T22:59:00.000+02:00

Tänään meinasin jo muuttaa blogissa esiintyvien "nimet". En sitten tehnytkään niin. Ehkä teen sen kuitenkin vielä. Persoonattomuus häiritsee, jonkinasteinen anonymiys on kuitenkin hyvä. Lähinnä minua häiritsee kommentoida muiden blogeja "Äitinä" tai "vain yhtenä äitinä". Äitejä on maa pullollaan, ja olen muutakin kuin vain yksi äiti. Tai toivon ainakin olevani muutakin. Mutta toisaalta, hämmentyvätkö lukijat?

Jotain jota odottaa

2006-01-16T14:22:00.000+02:00

Marraskuisesta työpaikasta soitettiin, kysyttiin pääsisinkö yhdeksi päiväksi töihin helmikuussa. Lupasin, sillä varauksella, että jos sitä ennen jotain pidempiaikaista löytyy, niin se menee etusijalle. Ymmärsi toki.

Eihän se yksi päivä paljoa ole, mutta jotain nyt kuitenkin. Kai siitä jotain käteenkin jää, eikä mene ihan +/- nollille. Onhan se taas yhden päivän verran työkokemusta, luottamuslause minulle kun kutsutaan uudestaan ja yhden päivän verran ihmisten ilmoilla. Täytyy osata iloita pienestä.

Viikonloppu...

2006-01-16T10:37:00.000+02:00

...meni suhteellisen hyvin. Tosin joulujuttuja ei vielä saatu kerättyä pois. Valot kyllä sammutettiin kuusista ja kyntteliköstä (minkä seurauksena alakerta ei olekaan enää valoisa vuorokauden ympäri), mutta pihalla on vielä valoköysi, kuuset ja kynttelikkö vielä paikoillaan jne... Noh, josko tämän viikon aikana saisi jo joulun siivottua piiloon noin 11 kuukaudeksi.

Muu perhe sähläsi lauantaina, minä en. Ei oo sopivia sisäkenkiä, juokseminen ei houkuta ja kovaa palloa hieman pelkään. Tyttökin oli saanut pallon rintaan, vielä kotiin tullessa oli jälki. Mies puolestaan, kun ei ole liikuntaa harrastellut pitkiin aikoihin, käveli hassusti koko viikonlopun. Kyse on nyt siis perhesählystä, jota tuossa pojan koululla on lauantaisin. Ovat kyllä kovasti menossa sinne jatkossakin, ja kyllä minäkin joukkoon aion, kunhan jostain saan hommattua halvalla sisäkengät, kun en halua mailaa tai jonkun kantapäätä paljaille varpailleni. Omaa mailaa mulla ei ole (muulla perheellä on, mies osti itselleen viime vuonna oman, juuri tuota perhesählyä silmälläpitäen, poika on jo harrastanut salibandyä/sählyä puolitoista vuotta ja hänellä on jo toinen maila menossa, tytöllä pojan vanha lyhyeksi jäänyt maila) mutta sellaisen saa sieltä ilmeisesti lainaan.

Lapsille viikonloppu oli aika liikunnalla kyllästetty. Sunnuntaina tyttö aloitti lastentanssin, musiikkiliikuntaan ja tanssin alkeisiin painottuneen "jumpan". Pojalla on jo viime syksystä lähtien ollut sunnuntaisin sähly.

Viikonloppujen lisäksi tiistai on lasten harrastepäivä. Tytöllä on tenavatemmellys ja pojalla partio. Tähän saa kyllä luvan meidän perheen "järjestäytynyt" harrastelu toistaiseksi jäädä. Pojalla on kuitenkin 2 tuntia koululiikuntaa viikossa, ja jos saataisiin aikaiseksi käydä joskus (lauantai aamupäivisin) lasten kanssa luistelemassa ja mielellään myös säännöllisemmin ja useammin uimassakin, niin eiköhän se jo riitäkin.

Eilen myös pallottelin tytön kanssa aika paljon. Neuvolassa kun tuli viimeksi sanomista karkeamotoriikasta: yhdellä jalalla hyppi liian vähän eikä saanut palloa tarpeeksi hyvin kiinni. No, sitä pallottelupuolta nyt ollaan kehitetty, ja ainakin tuollaisen ison pallon saa hyvin jo kiinni. Sitä aikamme heiteltyä edestakaisin, tyttö halusi että pitäisi sanoa jotain kun heittää pallon. Hetken aikaa heiteltyämme ihan satunnaisilla sanoilla/äännähdyksillä, ehdotin että sanottaisi joka heitolla jokin eläin. Seuraava aihealue oli nimet. Poika tuli pallotteluun mukaan, ja ehdotti että luetellaan kasveja. Isikin saatiin pallottelemaan kasveja kanssamme. Yksinkertaista mutta hauskaa.

Velho ja leijona eteni viikonlopun aikana 3:lla luvulla. Jos vain ehdin ja jaksan lukea sitä lapsille tällä viikolla joka ilta, saa sen ensi viikonloppuna jo luettua. Lupasin että lapset saavat nähdä vanhan piirretyn Velhon ja leijonan sitten kun se on luettu. Minä olen joskus 80-luvun lopulla nauhoittanut sellaisen televisiosta. Tosin jos oikein muistan, se ei ole suomeksi puhuttu.

***

Piti oikeasti kirjoittamani vaikka mitä muuta, mutta tulinkin toisiin ajatuksiin. Ehkä myöhemmin...

Herkulle kiitos kommentistaan. Mukava tietää että joku oikeasti myös lukee ja ymmärtää.

Alemmuuskompleksi

2006-01-13T13:10:00.000+02:00

VAROITUS: luvassa vuodatusta, masentavaa ja ehkäpä masentunuttakin sanojen virtaa, parin päivän ajan kertyneitä ajatuksia ja patoutuneita tunteita.

Herkku oli vastannut omassa blogissaan kyselyyn, joista yksi kysymys oli: Miksi bloggaat? (tms.) Itse en nyt jaksa ruveta koko kyselyyn vastaamaan, mutta tuohon kysymykseen voisin vastata yhden syyn olevan se, että kirjoittaminen helpottaa. Jos on allapäin, tuohtunut, surullinen, uupunut, niin minun lääkkeeni on usein asiasta kirjoittaminen. Kun asian on saanut kirjoitettua, kyseinen asia usein kevenee, joko koko taakka vierähtää harteilta tai ainakin suuri osa siitä. Riittää, että tiedän jonkun sen saattavan lukea, nyt tai myöhemmin. Nyt on taas taakan keventämisen aika.

Ihanissa naisissa puhutaan laihdutusvimmasta, kuinka sairasta on että jo lastenkin pienet päät tungetaan täyteen ajatuksia läskistä ja laihdutuksesta. Kyseinen keskustelu ei voi minua olla koskettamatta. En muista hetkeä, koska olisin ollut täysin tyytyväinen itseeni. Ihan ala-asteelta asti minua on patistettu laihtumaan, patistajina niin perhe, suku kuin terveydenhuoltohenkilökunta. Jokunen vuosi taaksepäin, näin jo minun ollessani aikuinen äiti sanoi tehneensä väärin, kokoajan patistaessaan minua laihtumaan, koska vaikutus tuntui kaikella sillä saarnaamisella olevan ihan päinvastainen. Kai se oli minun tapani kapinoida, muuten kun olen ollut suhteellisen rauhallinen ja kiltti lapsi jopa murrosiässä.

Olen kokenut monet ylä- ja alamäet painoni kanssa, monet eri dieetit, Painonvartijat, ihmeelliset kuitutabletit jopa laihdutuslaastarit. Toisinaan olen onnistunut tiputtamaan painoani, mutta aina jossain tilanteessa kaikki on tullut takaisin - korkojen kera. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en ollut kouluaikana edes kovin pahasti ylipainoinen. Todellinen ongelma siitä tuli vasta kotoa muutettuani. Senkin jälkeen olen välillä laihtunut, hoikimmillani itsenäisenä aikuisena olin juuri ennen kuin aloin odottaa poikaani. Raskaus ei juurikaan tuonut kiloja takaisin, se oli se synnytyksen jälkeinen aika - silloin iski jokin kumma syöppötauti. Viimeisin ihanan onnistunut laihdutuskuurini oli tyttäreni raskaus. En edes suurelti tarkkaillut silloin syömisiäni, mutta paino ei juurikaan noussut raskauden aikana ja jälkitarkastuksessa olin kymmenisen kiloa kevyempi kuin ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä. Jonkin aikaa synnytyksen jälkeen se iski taas, se "syöppötauti".

Niin monet epäonnistumiset ja lipsahdukset koettuani minulla ei ole enää edes motivaatiota todenteolla yrittää koska "tiedän" kuitenkin epäonnistuvani. Monesti päätän, että "Nyt!" - pari päivää myöhemmin mutustan taas sipsejä tai suklaata. Mieliteot ovat liian suuret ja itsekuri sekä motivaatio liian pienet. Syöminen on minulle myös aina ollut jonkinsortin lohduke, "masennuslääke" ja välillä myös ajankulu (kun ei nyt muuta huvita, jaksa tai viitsi tehdä).

Vaatteiden löytäminen on hankalaa, varsinkin mun budjetilla. Olo on suuren osan aikaa epämukava enkä ole muutenkaan tyytyväinen itseeni. Tosin on hetkiä, jolloin en tunne itseäni yhtään niin isoksi kuin oikeasti olen. Niinä hetkinä ajattelen, että mitä väliä sillä painolla on kun en itse tunne sitä taakaksi. Niitä hetkiä vain valitettavasti on erittäin harvoin.

Harkitsen välillä melko vakavastikin hakevani lääkäriltä apua, pysyvää apua, ei mitään pelkkää dieettiä. Mahalaukun ohitusleikkaus on viimeisin "haaveeni" hylättyäni ajatuksen siitä ruokatorven ympärille asennettavasta renkaasta luettuani siitä muutamat kauhutarinat. Mutta vielä en ole saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta, lääkärit kun eivät tämän asian tiimoilta ole koskaan olleet minun kohdallani kovinkaan "asiallisia". En myöskään usko kyseiseen operaatioon pääsyn olevan kovinkaan yksinkertaista.

Enää en haaveile edes normaalipainosta. Kun pääsisi edes suhteellisen lähelle sen yläpäätä. Ns. normaalipainoinen olen ollut viimeksi joskus pikkulapsena, ehkä jossain vaiheessa koululaisena. "Sairalloisen ylipainoinen" lienee "diagnoosini" ollut jo kymmenkunta vuotta. Saattaa olla että se "sairalloinen" on siitä välillä hetkellisesti väistynyt, mutta todellakin vain hetkellisesti.

Tämän asian taas vaihteeksi pyörittyä mielessäni, johti se moneen muuhunkin ajatukseen. Lähinnä ajatuksiin omista puutteista. Kuinka "huono" ihminen, vaimo ja äiti olenkaan. En jaksa hoitaa itseäni hyvin muutenkaan, nytkin kerään rohkeutta varata aikaa hammaslääkärille, minne olisi jo ajat sitten pitänyt varata aika. Hiukset rehottaa, viimeisestä kampaajalla käynnistä on jo ties kuinka kauan, ei sentään vielä vuotta. Kotia alkaa vallita taas kasvava kaaos, kun en saa aikaiseksi siivota. Ei ole töitä. Lapsille en muista/jaksa lukea kovinkaan usein. Muutenkaan en ns. leiki heidän kanssaan paljonkaan, pelataan liian harvoin, en juuri ulkoile heidän kanssaan, ei käydä uimassa tai luistelemassa tarpeeksi usein... Olen liian laiska ihminen/vaimo/äiti!

Mietin välillä olemattomia/vähäisiä onnistumisiani ja aikaansaannoksiani. Itse asiassa tämä blogikaan ei ole ihan sitä, mitä meinasin. Poikani ei ole juurikaan tänne kirjoittanut, tytön piirroksia ei monta ole. Yritin kysellä jos poika kirjoittaisi tänne joululomakuulumisiaan, ei oikein innostunut ajatuksesta, ja sillä hetkellä se sitten jäi. Omatkaan tuotokseni eivät välttämättä ole saavuttaneet omia laatustandardejani. Välillä mietin, poukkoilevatko ajatukseni liikaa jolloin luettavaksi jää pelkkää käsittämätöntä vaikeatajuista sekameteliä.

NJAAA! En oikeastaan enää tiedä, mitä koko kirjoituksellani ajoin edes takaa. Mieleni tekisi itse asiassa tuhota koko roska, mutta menköön nyt, kun tuli kulutettua melkoinen määrä aikaa (= reilu tunti) sen aikaansaamiseksi.

Nyt jo pohdin mitä seuraavaksi tekisin - siivoaisiko hieman, menisikö suihkuun vai rojahtaisiko sänkyyn päiväunille/lukemaan...

Vaalikeskustelua á la 5 vuotias kera äitinsä

2006-01-13T11:51:00.000+02:00

Yritän nyt toistaa teille päiväkotimatkalla käydyt keskustelut minun ja tyttäreni välillä niin tarkkaan kuin näin ulkomuistista on mahdollista. Matkaa on lähes 1½ kilometriä kävellen, ja matkalla ei oikeasti tainnut olla muutamaa sekuntia pidempiä hiljaisuuksia. Kaikkea en millään saa ihan oikeassa muodossaan myöskään ylös, ja ihan koko matkaa ei seuraavassa keskustelussa ole dokumentoitu. Kaikki nimet ovat julkisuudenhenkilöitä lukuunottamatta muunnettu, mutta säilytetty nimistä pääteltävissä olevat asiat.

Aluksi puhelimme jotain junasta, joka oli mennyt samaan suuntaan kuin tyttö ja isi, ja tyttö oli sanonut sen menevän meille kotiin johon isi oli sanonut että ei vaan "Heisinkiin". Sitten tyttö sanoi jotain jostain joka meni "Ipaniaan".

"Ipaniaan?"
"Ääh, en mä muista mikä se on."
"Tarkoitatko Italiaan?"
"Joo. Itaia ja Itaiansawaatti. Ne on mejkein sama asia."
"Ei ne nyt melkein sama asia ole, Italia on maa, ja Italiansalaatti on ruoka. Ne kuulostaa samalta. Italiansalaatti on saanut nimensä Italiasta, koska siinä on usein spaghettia."
"Punajuu'isawaatissa on punajuuta, pe'unasawaatissa on pe'unaa. Itaiansawaatissa on myös kinkkua. Se ei oo pyö'eetä kinkkua, vaan paksusta kinkusta eikattuja paoja."

"Toi auto meni meijän ohi, se meni nopeempaa kuin me." Samaan suuntaan kulkeva auto ajaa ohitsemme.
"Autot kulkee nopeammin kuin kävelijät."
"Miksi?"
"No... ei siinä olisi mitään ideaa... (meinasin jatkaa jotain siitä että ei tarvittaisi autoja, jos ne olisi yhtä hitaita kuin kävelijät...)"
"Toi auto menee taaksepäin nopeemmin kuin me. (Auto siis ajoi ihan etuperin, mutta tuli meitä vastaan, joten ajoi meihin nähden taaksepäin.) Towwa autowwa on yämäki ja meijjä on awamäki."
"Niin on." Kävelimme sillä hetkellä mäkeä alaspäin.

"Onko tossa vettä vai jäätä?"
"Taitaa olla enimmäkseen jäätä, mutta voi siinä olla vähän vettäkin."
"Toi vesi on vähän jäätynyt. Tohon jäähän on jäänyt ja'anjäiki, ja siihen ja'anjäikeen on tuu'ut vettä. Jos siihen astuu, se jää menee ikki."
"Ei välttämättä, jos se on jäätynty kokonaan."
"Mutta siinä o'i vettä."
"Se saattoi olla myös kirkasta jäätä, ja jos se on jäätynyt kokonaan, eikä jään alla ole enää vettä niin ei se jää silloin hajoa."
"Onko tummaa jäätä?"
"Kyllä aika tummaa jäätä voi olla, riippuu kuinka likaista se jäätynyt vesi on ollut."
"Jos me otettais maitopuukki, ja aitettais sinne vettä ja sitten aitettais se uwos ja sitten otettais se puukki pois... eiku annettais sen puukin owwa uukona niin kauan että se on kokonaan jäätyny se vesi... - HEI! (Vaalimainos lammpupylväässä) Taija Hawonen! - ...annettais sen owwa uukona niin kauan että se on kokonaan jäätynyt että se ois hyvä, otettais puukki pois ja me voitas tehwä siitä kynttiä."
"Niinpä"
"Mä oon nähny sen pikkukakkosessa. Mutta miten sen saa ikottua että sinne saa kynttiän sisäwwe?"
"Sen ei saa antaa jäätyä kokonaan, vaan sen verran että se jäätyy pinnasta kunnolla. Sitten siitä rikotaan toinen pää ja kaadetaan sisältä vedet pois, niin jää vaan jääkuoret."
"Mutta miwwä sen saa ikottua?"
"Koputtamalla jollain rikki... vaikka vasaralla, tai keittiöveitsellä."
"Tai kiiveellä..."
"Ei varmaan kannata kirveellä..."
"Kiiveellä se menis kokonaan ikki... - Tossa on Matti Vanhasen kuva."
"Voi olla, en muista (katselemme tässä vaiheessa vaalimainosta vielä takapuolelta)."
"On se. - Kato, on se Matti vanhanen. Pwesidenttiehwokas. - Se kuva on jäätynyt. Tuowwa on toinen Matti Vanhasen kuva."
"Niin taitaa olla."
"Kato, se on enemmän jäätynyt. - Koska noi kuvat otetaan pois?"
"Sitten kun vaalit on ohi."
"Vaait?"
"Niin, presidentinvaalit. Sunnuntaina äiti ja isikin käy äänestämässä presidenttiä."
"Missä me siwwon owwaan?"
"Kyllä te saatte mukaan tulla, vaikka ette saa vielä äänestää."
"Niin, me saadaan äänestää sitten kun me ollaan aikuisia."
"Niin, sitten kun te olette täyttäneet kahdeksantoista."
"Ootteko te kahdeksantoista???"
"Ei, me ollaan isin kanssa jo paljon enemmän kuin kahdeksantoista. Mutta sitten kun on täyttänyt kahdeksantoista saa äänestää."
"Saako kahdeksantoistavuotiaana äänestää?"
"Saa kahdeksantoistavuotiaat äänestää."
"Mä hauun mummin uo kun te ootte äänestämässä."
"Ei se kestä kauaa se äänestäminen, me jonotetaan ensin vähän aikaa, sitten mennään pieneen koppiin kirjoittamaan yksi numero paperiin, laitetaan se paperi suljettuun laatikkoon ja lähdetään pois, ei kestä kauaa."
"Kumpaa sä aiot äänestää?"
"Niitä presidenttiehdokkaita on paljon enemmän kuin vain Tarja Halonen ja Matti Vanhanen."
"Ketä sä aiot äänestää?"
"Tarja Halosta."
"Vielä ei tiedetä kumpaa isi aikoo äänestää."
"Joo, ei tiedetä ketä isi äänestää."
"Ei tiedetä vie'ä ketä Tingin äiti aikoo äänestää. (Tingin äiti kävelee meitä vastaan) Toi owi Tingin äiti."
"En kuule tiedä saako Tingin äiti edes äänestää. En tiedä onko Tingin äiti Suomen kansalainen."
"Niin, Tingin äiti puhuu eijantia."
"Ei puhu englantia, vaan kiinaa tai jotain omaa kieltänsä, sitä kieltä mitä siellä puhutaan mistä hän on alunperin tullut. Minä en tiedä mistä Tingin äiti on kotoisin."
"Jannen äiti varmaan saa äänestää, se puhuu suomea."
"Ei se ole kiinni siitä kielestä mitä puhuu. Se on kiinni siitä, onko asunut Suomessa tarpeeksi kauan ja onko hakenut Suomen kansalaisuutta."
"Mikael Mansiinin äiti saa varmaan äänestää, kun se asuu meijän päiväkodin äheijä."
"Ei se ole myöskään kiinni ihan siitä missä asuu, saako äänestää vai ei. Esimerkiksi Ruotsissa asuu suomalaisia Suomen kansalaisia, ja muuallakin kaikkialla maailmaa. Hekin saa äänestää. Ne äänestää ennakkoon, ja niille on sinne jonnekin missä asuvat järjestetty jokin paikka missä ne saa äänestää."

"Entokone. Miks siinä pitää kokoajan viikkua noi vaot?"
"Jotta se näkyisi. Illallakin kun on pimeetä, ja sä näät taivaalla liikkuvat vilkkuvat valot, niin sä tiedät että siellä lentää lentokone."
"Mihin noi piivet menee?"
"En tiedä, jonnekin tuulen mukana ja ne sataa jossain vaiheessa ales."
"Piivet sataa a'es?"
"Pilvet on vesihöyryä. Meristä nousee taivaalle vesihöyryä ja se vesihöyry kasaantuu pilviksi. Ja ne pilvet kulkee tuulen ja ilmavirtojen mukana aina jonnekin missä ne sataa alas."
"Piivet on oikein isoja."
"Joo, pilvet voi olla isoja tai pieniä, ja ne voi olla melkein minkämuotoisia tahansa."

Mitäkohän tuosta kaikesta mahtoi jäädä tytön mieleen, ja missä muodossa? Hyvässä lykyssä hän selittää sitä päiväkodissa tätien kummasteltavaksi.

Joskus olisi tosiaan kiva saada vaikka koko päivän äänet tallennettua, ihan kaikki mitä lapset suustaan päästää sen päivän aikana. Voisi oikeasti todistaa myös muulle maailmalle, että etenkin tyttö on lähes kokoajan äänessä... Ei siis etteikö tuo meidän päiväkotimatkakeskustelumme olisi ollut mielenkiintoinen ja miellyttävä, mutta ihan kokoajan sitä ei jaksa, varsinkin jos yrittää keskittyä lukemaan jotain tai kuuntelemaan jotain tai jotakuta muuta. Ja välillä ihan aito hiljaisuuskin on korville tervetullutta herkkua.

Tytöllä alkoikin nyt tänään ns. pikkueskari. Kaikki tytön päiväkotiryhmän syksyllä esikoulun aloittavat ovat koottu omaksi pienryhmäkseen ja perjantai aamupäivällä he ovat pikkueskaria. Tyttö varmasti tykkää, nytkin jatkuvasti kyselee kotona millä kirjaimella mikäkin sana tai nimi alkaa. Aika usein osaa myös kuulla sen. Sitä kuulemista hankaloittaa R:n ja L:än puuttuminen tytön puheesta. Esimerkiksi yhtenä päivänä tyttö sanoi jonkin sanan joka alkaa oikeasti LI- ja koska hän jättää alku L:än lausumatta, hän kuuli sen sanan alkavan I:llä. Kaikkia kirjaimia tyttö ei tosin vielä edes tunne. Mutta kirjoittaminen kiinnostaa ja toisinaan jäljentää sanoja joita ollaan hänelle malliksi kirjoitettu. Koska kirjaimet, sanojen sisältämät kirjaimet ja kirjoittaminen kiinnostavat, olen miettinyt, että pitäisikö yrittää opettaa häntä lukemaan, mutta mua epäilyttää asian onnistuminen niiden puuttuvien kirjainten takia... Mua epäilyttää myös omat opetustaidot (tosin pojan opeteltua lukemaan ekaluokalla äänteitä liu'uttamalla, luulen osaavani melko hyvin) ja oma kärsivällisyyteni.

P:S. Yritin kirjoittaa vuoropuhelun mahdollisimma oikein, siis niinkuin tyttäreni puhuisi, mutta täydellisyys olisi tässä kohtaa mahdotonta. Virheitäkin on saattanut jäädä, ja joukkoon on saattanut lipsahtaa L:ää ja R:ää joita tyttäreni ei äännä oikein tai ollenkaan. En jaksa käydä koko juttua enää läpi, ainakaan juuri nyt, vaikka siellä olisikin paranneltavaa.

Nyt keittää Turkulaisella!

2006-01-10T19:03:00.000+02:00

Ensin Leaf, nyt HK. PERKELE! Nyt on voimasanat tarpeen. Mitä seuraavaksi, viedäänkö kaikki pois Turusta... Ei nyt siis henkilökohtaisesti kumpikaan kosketa, mutta näin niinkuin periaatteessa. Ja se että esim Leafiläiset joutuvat kouluttamaan ulkomaalaisia tekemään lakupiippuja tietäen että itse ei enää kauaa ole töissä. Ja juuri uutisissa haastateltiin jotain naista joka on ollut HK:lla yli 30 vuotta, siis taisi olla vähintään sen mitä minä olen ollut olemassa, ehkä jopa hieman kauemminkin. Sitten viedään työpaikka alta!

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Eilisestä illasta

2006-01-10T12:27:00.000+02:00

Kaipa siitä on muutama sananen sanottava...

Tein jotain itselleni aivan ennenkuulumatonta, olin tilaisuudessa jonne minua normaalisti ei saisi lähtemään kuin korkeintaan henkeni uhalla. Olin Sauli Niinistön "puolivallattomissa vaalibileissä"! Miksikö? No Janin vuoksi mitä vaan (tai no melkeen). Jani Wickholm oli siis siellä esiintymässä, ja kun viimeksi olen hänet livenä nähnyt viime heinäkuussa, olihan sitä mentävä kuuntelemaan. En ollut ainut, joka sinne meni vain Janin takia. Meitä oli siellä 5 naisen/tytön porukka, jotka vaivihkaa poistuimme salista vähän Janin esiintymisen jälkeen. Jani tosin kerkesi karkaamaan paikalta, ennekuin pääsimme moikkaamaan ja tyydyttämään halipulaa. *lol*

Esitti 4 kappaletta, ei sen enempää. Mutta on sekin jo jotain.

Ilokseni Jani pyörii nyt näillä main enemmänkin, ensi viikolla pääsee (toivottavasti) pitkästä aikaa oikein "kunnon keikalle", harmi vaan että se on keskellä viikkoa.

***

Korjailen samalla pari itseäni ärsyttävää virhettä aiemmista kirjoituksista...

Tilannetiedote:

2006-01-08T20:52:00.000+02:00

Poika pänttää Potteria pöntöllä!

Haluttais kirjoittaa...

2006-01-08T11:48:00.000+02:00

...mutta tiedä sitten miten onnistuu. "Pojat" mölyää selän takana Xboxin rallipelin kanssa kilpaa. Isi juuri voitti pojan vain 15 sadasosasekunnilla. Yritä tässä sitten jotain järkevää tekstiä saada aikaiseksi.

***

Noniin, yritetään nyt uudestaan, kun Jani soi korvissa niin täysillä kun korvat kestää. Tosin poikien ääniä se ei täysin vieläkään sulje ulos.

Oikeastaan odotan huomista kuin kuuta nousevaa. Pitkästä aikaa saan ihan omaa aikaa. Ei lapsia, ei miestä. Vain omat ajatukset ja rauhaa tehdä melkein mitä lystää. Paitsi että kaikella on hintansa: siitä hyvästä että saan omaa rauhaa, joudun heräämään aikaisemmin kuin olen nyt joululomalla tottunut. Lapset kun ovat sen verran itsenäisiä, että leikkivät aamulla itsekseen, jos vanhempien tekee mieli nukkua heitä pidempään. Mutta huomenna pitää nousta auttamaan lapsia aamutoimissa, antamaan heille aamupalaa ja lähettää poika ajoissa kouluun ja tietysti lähteä liukastelemaan tytön kanssa päiväkotiin.

Huomenna pitää palauttaa työmarkkinatukihakemuskin, ajattelin jos aamulla olisi tarpeeksi energiaa lähteä kävellen viemään sitä lähimpään Kelaan tytön vietyäni, ja sitten kävellä sieltä vielä kotiinkin. Riippuu myös suuresti aamun kelistä ja lämpötilastakin. Jos sataa vettä, en siihen ryhdy enkä kovalla pakkasella. Enkä kyllä varmaankaan nilkkoja myöten loskassakaan, vaikka kenkien pitäisikin pitää märkä ulkopuolella.

Odotan huomista iltaakin... Siitä ehkä enemmän huomenna tai tiistaina... Ehkä.

***

Loppiainen menikin sitten ihan muissa maisemissa. Herättiin suht myöhään, niinkuin meillä vapaapäivinä on tapana. Ja heti puolen päivän jälkeen lähdimme ajamaan. Suunta noin 80 km pohjoiseen. Yhdeksän tuntia lopulta oltiin reissussa. Kuusi ja puoli tuntia perillä. Harvoin tulee kyläiltyä niin pitkään nykyään. Mutta aika meni kuin siivillä. Minä ja vanha kaverini/ystäväni turistiin lähes koko se aika, tosin kun kaverini on puheliaampaa sorttia kuin minä, niin valtaosan aikaa kyllä minä kuuntelin ja hän puhui, mutta yhtä kaikki kivasti aika meni. Lapset römysivät viidestään yläkerrassa suurimman osan aikaa, tosin iltaa myöten rauhoittuivat ja ei enää tarvinnut pelätä että katto tulee niskaan. Miesväki, no, välillä omani istui meidän naisten seurassa, välillä ystäväni miehen kanssa. Molemmat miehet ovat sen verran hiljaista sorttia, että keskustelua syntyi harvakseltaan mutta onneksi heillä kuitenkin on jonkinverran samansuuntaisia kiinnostuksenkohteita, että juttuun tulevat ihan ok. Täytyy käydä siellä useammin, viimeksi käytiin kesällä. Koko syksyn on pitänyt käydä siellä, mutta ei vaan saatu aikaiseksi, ja lopulta ei onnistuttu ennen jouluakaan siellä käymään. Periaatteessahan se olisi vuoroin vieraissa, mutta miehen työn takia he ovat kiinni kotona lähes aina...

***

Eilen istuttiin iltaa (huomattavasti lyhyemmällä kaavalla) mun "kotitalossani". Vanhempi pikkusiskokin oli paikalla. Hänellä ja äidillä oli molemmilla takanaan kahdeksan päivän työputki! Äidin töitten takia "kotiväkeä" näkee nykyään aika harvoin. Joulun ympäristössä heitä on nyt nähty yllättävän paljon muuhun viimeaikaan verrattuna. Pari päivää ennen joulua, tapaninpäivänä ja nyt eilen. Se on oikeasti "usein" jos vertaa viimekuukausia, ja he eivät kuitenkaan asu kuin puolen kilometrin päässä. Vanhempaa pikkusiskoani olen nähnyt vieläkin harvemmin hänen töistään, kouluistaan (kyllä, kahdesta koulusta, ammattikoulun lisäksi käy iltalukiota) ja lukuisista kavereistaan johtuen. Eilen kysyin onko hän koskaan enää kotona (siis omassa asunnossaan). Ehdotin että joku ilta menisin hänen luokseen turisemaan, katsottaisiin ehkä joku elokuva DVD:ltä. Hän sanoi ilmoittelevansa kun hänellä on vapaata... Ikää tällä pikkusiskollani kaikista menoistaan ja kiireistään huolimatta on vasta himppusen vajaat 19 vuotta!

***

Tänään, kotona, paitsi että lähikaupassa täytyy kai jonkun (= miehen) poiketa. Ja pojalla alkaa tauon jälkeen sählytisäh. Niin ja pitää muistaa täyttää kielivalintakaavake pojalle mukaan kouluun. Paitsi ettei kielivalintaa oikeastaan ole, sillä pojan koulussa ei ole muuta A-kielivaihtoehtoa kuin englanti, ja poika ilmoitti, ettei halua vaihtaa koulua sen takia.

***

Alkaa tulla niin rikkonaista juttua jo, että parempi lopettaa.

Miellyttävää ja mahdollisimman stressitöntä paluuta arkeen kaikille lukijoille!

Musiikkia ja muistoja

2006-01-05T23:43:00.000+02:00

Nyt vasta luin musiikkiin liittyvät kirjoitukset Ihanissa naisissa (silloin kun niitten jälkeen ensimmäisen kerran kävin siellä, oli kirjoituksia tullut sen hetken tarpeisiin liikaa, jotta olisin jaksanut kaikki lukea läpi). Ne luettuani oli vielä pakko kirjoittaa musiikista.

Minun musiikkimakuni on laaja, ei löydy kovin monta lajia, joista en pitäisi. Minulle kelpaa lähes kaikki klassisesta rockiin, hieman mielialoista riippuen. Ajan hermolla en nykyään ole musiikin suhteen, suurin osa nykymusiikista on minulle outoa, en juurikaan osaa nimetä tämän hetken kuumimpia artisteja tai bändejä. Kuuntelen siis todella vähän radiota enkä katsele musiikkiohjelmia televisiosta, MTV ei ole päivittäisellä katselulistalla. En välttämättä ole koskaan ollut täysin ajan hermolla siinä suhteessa. Mutta kaksi kertaa elämässäni olen kokenut kunnon "hurahtamisen".

Ensimmäisen kerran vuonna 1984, Euroviisuvoittaja silloisesta kotimaastani: Herrey's. Kuuluin fanclubiinkin ja kerran näin heidät livenä Gröna Lundissa sateisena päivänä, jollon yksi veljeksistä totesi, että kutsuisi koko yleisön lavalle sateensuojaan jos mahtuisimme. Se oli sitä aikaa, kun huoneen seinät vuorattiin julisteilla ja kerättiin joka ikinen pikkuriikkinen kuva minkä lehdestä heistä löysi. Suurin osa niistä lienee vielä jossain tallessa. Ja kuuntelen heitä edelleen silloin tällöin, pidän musiikista edelleen, ja jotkut kappaleet tuovat mieleeni muistoja kahdeksankymmentäluvulta. Usein matkaan heidän musiikin matkassa omaan sänkyyni kirjahyllyn taakse pienen vuokrakaksiomme olohuoneeseen, missä kuuntelin heidän kasettejaan. Olimme juuri muuttaneet Suomeen, ensimmäinen asuntomme täällä oli niin pieni, ettei minulle ollut omaa huonetta. Olohuoneesta oli minulle kirjahyllyllä erotettu "makuualkovi" joka oli eristetty verholla muitten katseilta, ja keittiöstä oli minulle varattu opiskelutila, siis tila koulupöydälle. En muistele tuota aikaa mitenkään pahalla, vaikka joistakin tuo saattaa aika ankealta kuulostaakin.

Toisen kerran hurahdin 2004, ihan alkuvuodesta. Tällä kertaa sillä hetkellä pyörivän Idolsin kakkoseen, Jani Wickholmiin. Tämä siis 20 vuotta ensimmäisen villiintymiseni jälkeen, 30 vuoden kypsässä iässä. Enää en keräile lehtileikkeitä ja pikkuriikkisiä kuvia lehdistä. Nyt keräilen muistoja ja valokuvia (ja nimmareitakin). Olen matkustanut Tallinnaan asti ihan vain hänen (laiva)keikkansa takia, reilu vuosi sitten joulukuussa. Perhe on kulkenut monilla keikoilla mukana, mm. siellä Tallinnan reissulla. Joillain keikoilla olen käynyt siskojeni kanssa, joillain vain toisen kanssa, hekin ovat "faneja". Nyt on viimeisimmästä keikasta jo melkein puoli vuotta, ei ole ollut varaa lähteä kauas, mutta aina kun hän tulee lähelle, menen jos pääsen. Toukokuuksi on jo varattu meidän perheelle miniristeily, kun vihdoin Jani on tulossa Turun linjalla kulkevalle laivalle (Helsinki-Tallinna linjalla on ollut jo ainakin kolmesti).

Mitäköhän 2024, viisikymppisenä?

Vuodesta 1983 lähtien olen katsonut jok'ikiset euroviisut. Katselimme myös nyt viime syksynä juhlashown. Haaveilen niistä DVDistä joissa on kaikki voittajat + muutamia muita. Osaksi sen takia, että saisin vihdoin Herreyn alkuperäisen euroviisuesityksen itselleni. Kyllä me ne vielä joskus hankitaan...

Mitä tulee musiikkiin, jonka yhdistää tiettyihin henkilöihin, niin mieheni myötä opin tuntemaan Jean-Michel Jarren ja Hectorin tuotantoa. Dingosta tulee aina mieleen yksi koulukaveri, joka laski kotona pöytälipun puolitankoon Dingon hajotessa. Whitney Houstonin nimen opin ensimmäistä kertaa Ruotsinaikaisen koulukaverin minulle Suomeen kirjottaneista kirjeistä, se oli hänen silloinen suosikkinsa. Bon Jovi yhdistyy nykyisin automaattisesti vanhempaan pikkusiskooni, joka on suuri Bon Jovi fani. Irwin palauttaa minut isäni vanhempien omakotitalon "vintille", mistä yksi ainoita muistikuviani jostain 70-luvulta on Irwinin julisteet seinillä.

Tämä karkasi taas melkolailla käsistäni. En tiedä sainko sanottua kaiken mitä alunperin piti. Toisaalta taas sanoin ehkä joistain asioista liikaakin.

Hmmm...

2006-01-05T10:27:00.000+02:00

Kiitos kommenteista.

Sun äitis: Oikeasti jo haluan muutakin kuin kotia, mutta sen muun täytyy olla mielekästä, en halua mitään järjetöntä, minulle pakolla osoitettua työtä tai koulutusta. 2 kertaa minulle on jo tullut vastaavaa jobinpostia (tai oikeastaan 3) jossa on velvoitettu hakemaan jotain tiettyä koulutusta tai työtä työttömyykorvausten menetyksen uhalla. Se kolmas jobinposti oli kahden päivän varoitusajalla tullut ilmoitus joutumisesta hakemalleni velvoitetulle kurssille juuri kun luulin etten sinne joudu ja siksi olin ehtinyt ilmoittamaan päiväkotiin että tyttö pitää kolmen kuukauden kesäloman. Onneksi päiväkodissa ollaan joustavia ja ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa. Niihin töihin ja kursseille jonne oikeasti jopa haluaisin, en koskaan tunnu pääsevän.

Tosin, jos olisi taloudellisesti mahdollista (se lottovoitto, jota on turha toivoa varsinkin kun ei lottoa) olisin mielelläni kotona siihen asti että molemmat lapset ovat koulussa, voisin palata ilman rahahuolia opiskelemaan omaan tahtiin ihan sitä mitä haluan, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, tekisin sellaista työtä, jossa oikeasti viihtyisin, ja sitäkään ei tarvitsisi tehdä täyttä päivää. Olen monta kertaa pohtinut kokopäviähommien ikävää puolta. Esimerkiksi mieheni, hän lähtee aamulla kuuden aikoihin töihin ja harvoin (liukuva työaika) on kotona ennen viittä. Aamuisin hän herää puoli viiden aikoihin, ja jos hän haluaa nukkua kutakuinkin kunnolliset yöunet, hänen täytyisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä (mikä oikeasti harvoin toteutuu). Siinä on viisi tuntia ns. yhteistä aikaa, lasten kanssa vain n. 3, sillä lapset menevät nukkumaan useimmiten kahdeksan kieppeillä. Ja senkin aikaa hän on usein niin väsynyt, että pilkkii sohvalla. Jos minä olisin myös töissä (en tosin halua samanlaisia työaikoja kuin hän), sanotaan nyt vaikka 8 - 16. Jollei työmatka ole mikään järin pitkä, tuo tarkoittaa, että mun täytyisi herätä viimeistään kuudelta, lähteä kotoa viemään tyttöä kävellen päiväkotiin, joka on noin 1 ½ kilometrin päässä, heti seitsemän aikoihin tai vähän sen jälkeen. Mies onneksi yleensä ehtii hakemaan tytön autolla, joten töitten jälkeen, vähän matkasta riippuen, saattaisin olla kotona "jo" puoli viideltä. Vaikkei työni olisi mitenkään fyysisesti raskasta, olisin kuitenkin ihan väsynyt minäkin koko illan. Ja siinä lyhyessä ajassa mitä kaikki olisimme yhdessä hereillä pitäisi laittaa ruokaa. Syömisen jälkeen ei juuri mitään ehtisikään, ennenkuin on jo iltatoimien aika. Tottapuhuen sellainen elämä ei hirveästi houkuttele, vaikka tiedän, että se on valtaväestölle sitä todellista arkea. Siihen ajatukseen kun lisää sen, että en mitenkään hirveästi ole kotitöiden ystävä, niin tiedän, että töistä väsyneenä jaksaisin ja viitsisin tehdä kotitöitä entistä vähemmän mikä johtaisi ihan hirveään kaaokseen.

Ei ei, ei mun pitänyt ihan noin pitkälle ajatuksissani mennä. Joka tapauksessa, tuon "painajaisen" maalattuani voin vain todeta, että jos pitää joutua tuollaiseen arkeen, vaadin, että edes pidän työstäni, en tuota muuten jaksaisi hajoamatta. Ei tosin kotonakaan neljän seinän sisällä pelkästään samoja naamoja katsellen jaksa liian pitkään hajoamatta. Sukua ja tuttaviakin kun näemme ihan liian vähän, heidän ja mieheni töistä johtuen suureksi osaksi. Illat kun ovat ihan liian lyhyitä lähteä kyläilemään. Voisi sanoa että seuraelämä on aika olematonta. Mies sentään näkee työkavereita päivittään ja saa "juoruta" ruoka ja kahvitunnit. Mulla saattaa mennä joskus päiviä, jopa viikkoja, että minulla on ketään kenen kanssa jutella, perhettä lukuunottamatta. Mikäkö minut pitää kasassa?

Ennen se oli kirjeenvaihto, saatoin saada kymmeniä kirjeitä viikossa. Mulla oli satakunta kirjeenvaihtokaveria ympäri maailmaa. Pikkuhiljaa äidiksi tultuani he kaikki jäivät. Poikani ollessa vielä vauva, löysin Vauva-lehden chatin, se oli jonkin aikaa se mun juttuni joka piti minut "järjissäni". Pikkuhiljaa se jäi (kun modeemilaskutus muuttui, ja yöstäkin ruvettiin laskuttamaan minuuttihintaa).

Vauvan tai Kaks Plus lehden kautta löysin pari kaveria, toinen asui hieman kauempana, joten häntä en tavannut heti, toista tapailin muutamaan otteeseen, kunnes hän kirjeitse ilmoitti, että en ollut hänen "tyyppisensä" ihminen, kuulemma kirjeeni olivat ristiriidassa siihen kuka olin kasvotusten, kirjeeni olivat surumielisempiä, mutta hänen seurassaan olin taas iloisempi. HALOO, kirjeeni olivat sitä mitä olivat, sen takia että mulla ei juurikaan ollut seuraa, ja taas hänen seurassaan nautin siitä, että minulla oli joku, jonka kanssa jutella. Toinen sentään pysyi rinnallani, hänestä tulikin myöhemmin tyttäreni kummitäti. Valitettavasti häntäkin näemme liian harvoin, ei asu samassa kaupungissa. Kirjeenvaihtokin on kutakuinkin hänen kanssaan tyrehtynyt, sähköpostia lähettelemme silloin tällöin.

Tyttäreni ollessa pieni löysin sähköpostilistat, yhden eritoten, jossa kirjoittelin erittäin ahkerasti. Se on nyttemmin hiljentynyt, tosin olen vielä mukana, enkä usko että sieltä koskaan poistun, aikanani se oli mun yksi tärkeimpiä henkireikiäni.

Lasten jo kasvettua ohi vauvaiän ja suurimman "riippuvuuskauden" löysin jotain ihan itselleni, hain ehkä kadonnutta nuoruuttani ja olin erittäin aktiivinen eräällä keskustelupalstalla, liittyen erääseen melko tuoreeseen musiikkitaivaan tähteen. En enää ole niin aktiivinen sielläkään, mutta kyseinen muusikko on edelleen lähellä sydäntäni ja itse asiassa aion ensi maanantainakin tehdä jotain jota en muutoin kuuna päivänä tekisi ja teen sen vain nähdäkseni hänen esiintyvän... Hän sentään tulee tänne päin Suomen neitoa todella harvoin.

Uskomatonta, tuli jaariteltua ihan järjettömästi, ei tämä ollut tarkoitukseni kirjoittamaan aloitettuani. Mutta huomaan jotain, olenhan minä edelleen joistain asioista silloin tällöin innostunut, tavallaan liittyen yhteen ja samaan asiaan, muotoaan vaihtaen vuosien myötä. Kanssakäyn edelleen ihmisten kanssa pääosin kirjallisesti. Uusin innostukseni on, arvaako kukaan... *lol*

Ja vielä en ole edes lopettanut.

Marika: Mussa on yksi vika ajatellen sun mietintämuotoja: en saa itseäni liikkeelle ilman seuraa. Rivitanssiakin harrastin niin kauan, kuin mieheni sisko ehti käydä siellä kanssani, yksin en saanut sitä jatkettua. Vaikka kuinka mukavaa käveleminen ja uiminenkin ovat, en saa lähdettyä niihin yksin.

Paluuyritys arkeen

2006-01-04T12:17:00.000+02:00

Tänään aloitin sen taas "joululoman" jälkeen, työttömän arjen. Lapset ovat edelleen joululomalla, mutta minä kävin tänään pitkän tauon jälkeen mollin sivuilla katsastamassa avoimet paikat ja tulevat työvoimakoulutukset. Yhden paikan löysin, johon ajattelin hakea ja kaksi kurssia, joista ensimmäisen olin jo aiemmin huomannut. Se alkaa vasta maaliskuussa ja todennäköisyys päästä sille kurssille on aika pieni, sillä en kuulu ihan sen kohderyhmään. Toinen kurssi alkaa vasta syksyllä, ja siinä voin sanoa kuuluvani kohderyhmään, pohjakoulutuskin on vaaditulla tasolla, muttei se kuitenkaan takaa pääsyä kurssille, noille ammattiin valmistaviin työvoimakoulutuksiin kun on yleensä kova tunku. Jos pääsisi sen alan yritykseen työelämävalmennukseen ja tutustuisi alan termeihin ja vastaaviin vaikka ihan vain toimiston puolella, saattaisi olla mahikset vähän paremmat, ehkä.

***

Eilen sun äitiäs (ja yhden kirjoituksen kiivasta kommentointia) lueskellessa tuli taas ajateltua kuinka erilaisia ihmiset ovat. On niitä kovapintaisia ja itseään puolustamaan kykeneviä, jotka toisaalta kummastelevat niitä herkempi hipiäisempiä ihmisiä, joiden on vaikea edes kuvitella sanovansa häntä loukanneelle ihmiselle suorat sanat. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Kesällä sillä työvoimapoliittisella kurssilla oli yksi näitä ensimmäistä vaihtoehtoa edustavia ihmisiä. Mukava nuori nainen, ei siinä mitään, mutta kun eräällä "tunnilla" puhuttiin työpaikkakiusaamisesta niin hän oikein ääneen ihmetteli, miksei tämä kyseinen kiusattu (joka ei ollut meidän kurssilla, kyse oli opettajan joskus kohtaamasta henkilöstä) mennyt suoraan kysymään häntä kiusanneilta (tai siis tässä tapauksessa näkymättömänä pitäneiltä) työkavereilta, mistä kenkä puristaa. Ja vaikka opettaja, ja minäkin kysyjän vastakohtaa edustavana ihmisenä, yritimme selittää, että eivät kaikki kykene siihen, eikä se aina ole niin yksinkertaista, ei tämä vieläkään voinut käsittää etteivät kaikki ole hänen kaltaisiaan tässä asiassa. Hän ehkä myös edusti sitä lajia, jonka mielestä "haukku ei tee haavaa". Ei silminnähtävää, mutta kyllä se saa aikaan haavan herkemmän ihmisen sisimpään, syvän haavan, joka saattaa pahasti tulehtua ja täten kestää lähes eliniän parantua, jos paranee silloinkaan.

***

Edellisessä viestissä jo teki mieli pohtia omaa muutostani viime vuosina. Sitä, kuinka syvällisyys on tuntunut elämästäni kaikonneen, en pohdi enää asioita samalla tavalla kuin ennen. Johtuuko se siitä, että minulle ei anneta siihen mahdollisuutta, ja sitten kun siihen olisi mahdollisuus, en vain enää jaksa. Yleensäkin yhtä kokonaista ajatusta on vaikea pitää kasassa tätä nykyä, johtuen ihan vain siitä, että aina ja jokapaikassa keskeytetään. Yritin sitten puhua kenen kanssa tahansa, en saa puhua rauhassa, aina vähintäänkin toinen lapsista on keskeyttämässä, tätä nykyä tyttö, joka ihan oikeasti on lähes jatkuvasti äänessä.

Johtuuko se ehkä virikkeiden puutteesta, siitä että enää harvoin törmään asioihin, jotka saavat minut innostumaan toden teolla, jotka saavat minut tikittämään. Siitä, etten enää ehdi tai jaksa tehdä niitä asioita, joita ennen tein jatkuvasti ja mielelläni. En tiedä. Enkä nytkään oikeastaan jaksa asiaa pohtia.

Vanha meni - uusi tuli

2006-01-02T15:48:00.000+02:00

Sitä pääsikin sitten vierähtämään viikko etten ole kirjoittanut mitään enkä lukenut muita blogeja. Tässä välissä kerkesi vuosikin jo vaihtua. Tervetuloa 2006!

2005

Mitäs siitä mahtoi jäädä käteen? "Työelämän" puolella yksi suhteellisen turhanpäiväinen kurssi ja myös yksi 3 viikon pätkä töitä, joka - niin hyödyllinen kuin olikin - vaikutti sen jälkeiseen työmarkkinatukeen yllättävän paljon, karensseine päivineen.

Poika jatkoi ensimmäistä luokkaansa ja siirtyi toiselle luokalle. Koulu sujuu vaihtelevasti, valehtelu ei ole vähentynyt, ehkä jopa lisääntynyt. Kasvanut on koossa ja taidoissa, mutta ei niinkään käytöksessä ja itsestään huolehtimisessa.

Tyttö on kasvanut, kuten tuonikäiset yleensä. Hänestä on kehittynyt oikea "prinsessa" niin hyvässä kuin pahassa mielessäkin. Uhmaa ja kiukuttelua on vuosi ollut täynnä. Puhe on selkiintynyt, äännevirheet vähentyneet.

Siskoni lahjoittama "vihreä ihme" toi perheeseen kulkupelin. Se helpotti liikkumista mutta myös lisäsi osaltaan menoja (niin liikkeessä paikasta A paikkaan B, kuin rahassakin).

Parannusta vuoteen 2004 verrattuna oli ehkä se, että lasten kanssa tuli käytyä useammin luistelemassa. Joulu oli parempi myös, koti oli ainakin jouluisempi. Ja kaipa tämä bloggailu/bloggaus on myös parannusta entiseen.

2006?

Jotain on pakko keksiä: työtä, työharjoittelua tai jokin järkevä kurssi. Talouteen on syytä saada kohennusta, jollei kasvattamalla tuloja niin karsimalla rankalla kädellä menoja. Roinaakin täytyy karsia, tila loppuu kesken ja paikat pursuaa turhaa tavaraa.

Lapsien toivon rauhoittuvan, tytön kiukuttelu alkaa jo väsyttää, henkisestikin. Pojan täytyy pikkuhiljaa tajuta, että valehteleminen ei kannata. Uusia taitojakin lapsilleni toivon. Jos vihdoin tänä vuonna saisi opetettua työn pyöräilemään ja ehkä jopa luistelemaankin. Jospa poika oppisi paremmin luistelemaan ja oppisi vihdoin oikeasti uimaankin. Nuo tietysti vaatii vanhempienkin aktiivisuutta.

Itseeni toivon myös parannusta, monellakin taholla. Lukea pitäisi enemmän! Marikan 650 lainausta kirjastosta masensi. En nyt tarkoita, että mun pitäisi yhtä paljon lukea, mutta edes kirja viikossa tai vähintäänkin kuukaudessa olisi jo parannusta viime vuoteen. Luinko edes yhtä kokonaista kirjaa (lastenkirjoja lukuunottamatta)? En muista. Kai mä pari luin. Tarvitsisi ottaa Herkusta mallia ja ruveta pitämään kirjaa vuonna 2006 luetuista kirjoista. Tehdä ehkä kirjanmerkki, johon merkitsisin aina kirjan luettuani sen kirjan nimen ja päivämäärän jolloin sain sen luetuksi. Ennen luin paljon enemmän, en tosin varmaan koskaan yhtä paljon kuin Marika, mutta nykyiseen verrattuna. Olen auttamattoman hidas lukija. Jos yritän lukea nopeasti, huomaan palaavani samaan kohtaan uudestaan ja uudestaan, koska en muista mitä olen lukenut, koska en ole oikeastaan sitä lukenut, vain silmäillyt sanoja. Marikan mainitsemaan reiluun kirjaan päivässä pystyn ainoastaan jos ne kirjat ovat lastenkirjoja tai jos oikeasti luen koko hereilläoloaikani, jos sittenkään saisin yhtä kirjaa luettua päivässä.

Lapsillekin täytyisi lukea säännöllisemmin. 1. Harry Potter pitää ainakin lainata pikkusiskolta ja lukea "iltasatuina". En ole koskaan sitä itsekään lukenut. Nyt se täytyy lukea, jotta saisi kaiken ilon irti pojalle joululahjaksi tulleesta kirjaan liittyvästä Trivial Pursuitin tapaisesta tietokilpailupelistä. Narnian kaikki tarinat tekisi mieli lukea, niin omaksi iloksi kuin lapsillekin. Velho ja leijona meillä on, himoitsen sitä paksua kirjaa jossa on ne kaikki.

Lukemisen suhteen olisi tosin ihan hyvä aloittaa pyrkimyksellä lukea kaikki omien hyllyjen kirjat joita vielä ei ole luettu. Niitäkin riittää varmasti minun lukunopeudellani ainakin vuodeksi. Jotenkin muka ei löydy aikaa lukea, iltaisinkin tulee joko istuttua television ääressä tai sitten tässä koneella.

Niitä asioita kyllä löytyy, mitä pitäisi pyrkiä tekemään enemmän: liikkua enemmän, pelata enemmän (seurapelejä lasten kanssa tai aikuistenkin kesken), tavata tuttuja enemmän, pitää enemmän yhteyttä ihmisiin muinkin neuvoin, siivota enemmän, kuunnella enemmän musiikkia, tehdä enemmän käsitöitä, askarrella enemmän, leipoa enemmän, laittaa enemmän itse ruokaa... Tosin on asioita mitä pitäisi tehdä myös vähemmän: napostella vähemmän, huutaa vähemmän, nököttää tietokoneella vähemmän, tuhlata turhuuksiin vähemmän.

Autoa pitäisi kunnostaa, että kestäisi edes siihen asti, että olisi varaa uudempaan ja parempaan. Parisuhdettakin pitäisi hoitaa paremmin kuin viime aikoina.

Niinhän sitä pitäisi, mutta mitään en lupaa, liian monta kertaa lupaukset on rikkoutuneet ja saaneet olon vain kurjaksi ja epäonnistuneeksi. Siksi en lupaa tai päätä mitään, teen vain parhaani, toivon onnistuvani ja olen iloinen jos edes osan tästä kaikesta saavutan.

***

Tekisi mieleni kirjoitella syvällisiäkin vielä, mm. siitä, kuinka nykyään on vaikea saada yhtä ajatusta loppuun asti mietittyä, kun jatkuvasti joku tai jokin keskeyttää. Mutta on vaikea saada aikaiseksi järkevää tekstiä kun taustakuorossa vaikuttaa kolmen ihmisäänen kuoro ynnä muut kodin äänet. Tätäkin viestiä olen kirjoittanut jo lähes 2 tuntia, vaihtelevalla nopeudella, välillä miettien sanamuotoja ja sisältöä, toisinaan kommunikoiden lasten ja nyt viimeisen puolen tunnin ajan myös miehen kanssa.

Joulu jatkuu

2005-12-26T11:42:00.000+02:00

Aatonaattoon palatakseni, kun ajoimme miehen siskon luo käymään palasi jostain vuosien takaa, siis lähemmäs kymmenen vuoden takaa, eräs jouluaattoinen muisto mieleen, kun olimme jouluaattona appivanhempieni luona käymässä miehen silloisella työpakettiautolla (jota sai töistä lainata pientä korvausta vastaan). Appivanhemmat näes asuivat ennen eroa siinä samassa asunnossa missä mieheni sisko asuu nykyään perheineen, hän siis osti eroavilta vanhemmiltaan lapsuuden kotinsa. Mutta se jouluinen muisto ei nyt liity siihen eroon mitenkään. Silloin epämääräiset 9-10 vuotta sitten oli erittäin liukas jouluaatto. Meitä riensi auttamaan auton liikkeelle työntämisessä ventovieraita ihanan avuliaita ihmisiä. Yksi heistä jäi mieleen paremmin kuin muut: meitä auttoi liikkeelle itse Joulupukki.

Pojan usko joulupukkiin selvästi horjuu. Mitäpä tuosta, odotettavissahan se oli. Useampaan otteeseen on sanonut jo tänä jouluna, että ei niitä lahjoja joulupukki tuonut, tai että ne eivät olleet joulupukilta.

Minä olen jo alkanut suunnittelemaan ensi joulun lahjoja. Aina se aika loppuu kesken ennen joulua, joten jos aloitan jo nyt heti joulun jälkeen lahjojen suunnittelun, tekemisen ja tarvikkeiden hankkimisen. Jos saisi toteutettua sen, mitä alunperin oli täksi jouluksi suunnitellut. Tarvinnee kirjoittaa muistiin mitä jo on miettinyt valmiiksi.

Väsynyt mutta suhteellisen tyytyväinen

2005-12-24T23:54:00.000+02:00

En tänäkään vuonna saanut sitä parasta mahdollista joululahjaa: ihanan kilttejä ja hyvin käyttäytyviä lapsia. Koko aamupäivän nahistelivat, riitelivät, kantelivat toisistaan. Olin jo yhdessä vaiheessa niin kypsä, että uhkasin perua joulun ja nukkua sen läpi. Iltaa kohden onneksi käytös hieman parani.

Aamu meni vielä touhutessa. Kinkusta tuli sitten oikein yliylikypsä, mutta sellaisesta tykkäänkin, ja hyvän makuinen se on, ehkä paras kinkku meidän huushollissa ikinä. Aamulla, kunhan saatiin itsemme ylös sängystä, keittelimme riisipuuroa (ei siitä laktoosittomasta maitojuomastakaan saa ihan valkoista puuroa, mutta valkoisempaa kuin hylasta - olen kyllästynyt ruman ruskeaan joulupuuroon, mutta minkäs voi, kun mieskin haluaa riisipuuroa jouluna), rusinasoppaa ja kinkun kastikkeen. Keittelyiden lomassa koottiin myös kuusi - keittiöön. Niihin aikoihin kun vihdoin päästiin syömään jouluista aamupuuroa oli myös kinkku uunissa toiseen otteeseen - kuorrutuksessa.

Puuron jälkeen täytyi vielä siistiä keittiötä ja kun vihdoin kaikki ikävämpi homma oli hoidettu alta pois oli aika koristella kuusi, tässä vaiheessa mentiin jo iltapäivässä. Lapset koristelivat kuusta ihan innolla. Kuusesta tuli lopulta ihan nätti.

Kuusen koristelunkaan jälkeen ei ehtinyt paljon "rentoutua", vaan sitten jo aloitettiin jouluruoan valmistelu. Sillä aikaa kun laatikot lämpenivät uunissa laiteltiin kaikkia muita ruokia tarjoiluastioihin yms. Kun ruoka oli jo lähes valmista ja lapset hyppi suurinpiirtein silmille, multa paloi pinna - missä vaiheessa siis uhkasin peruuttaa joulun. Lopulta päästiin syömään suurinpiirtein sopuisasti, vaikka tyttö kyllä jaksoi edelleen kiukutella, tällä kertaa kinkun kastikkeen liiasta määrästä.

Rauhallisesta ruokailuhetkestä ei kuitenkaan voi puhua. Kun minä ja mies vielä syötiin ja lapset olivat jo valmiit, poika olisi ollut kokoajan kantamassa tavaroita pöydästä pois, ja tyttökin pyöri siinä pöydän vieressä koko ajan. Vihdoin oli pakko määrätä lapset yläkertaan, että me saataisiin rauhassa syödä loppuun.

Entuudestaan kova väsymys + ruokajuomana viini = ääretön raukeus. Ruokailun lopulla oli hyvä kun jaksoi käsivarsiaan nostaa ja kun nousi pöydästä, jalatkin olivat kuin makaroonia. Missään jäsenissä ei ollut enää ryhtiä jäljellä. Pöydän tyhjennettyämme istuimme miehen kanssa sohvalle rötköttämään joksikin aikaa, vihdoin. Kun tuntui siltä, että ruoka olisi jonkin verran laskeutunut, mies kävi laittamassa saunan päälle ja minä menin annostelemaan jälkiruokajäätelöä.

Saunaan pääsin lasten seuraksi jonkin verran ennen kuutta, mies tuli "hieman" myöhemmin kun jäi ales "ottamaan meille saunajuomia". Saunassa meni yllättävän hyvin ja rauhallisesti, ilman ihmeempiä kinasteluja, mitä nyt lapset kinasivat ja möykkäsivät suihkussa ennen saunaa ja ennenkuin minä ehdin joukkoon.

Saunan aikana tonttu oli tuonut lahjat kuusen alle. Tällä kertaa avasimme lahjat vuorotellen, rauhassa. Hieman piti lähinnä tyttöä toppuutella, ettei repinyt heti kaikkia auki. Jossain vaiheessa poika totesi, että tyttö vaan saa isoja lahjoja (mikä tänä vuonna oli totta, mutta isompia vain kooltaan ei arvoltaan). Tosin poika unohti/ei välittänyt asiasta enää myöhemmin, kun sai melkein vallan erittäin mieleisiä lahjoja. Jopa vaatelahjat olivat pojan mieleen, vaikkei aina lapset kovin välitä pehmeistä paketeista. Kaikki kirjatkin olivat pojalle mieleen, vaikka jossain vaiheessa sanoi, ettei halua kirjoja joululahjaksi, paitsi sarjakuvia. Nyt sai yhden sarjakuvakirjan lisäksi Tietoretki sarjaa ensimmäiset 4 kirjaa, joka epätoiveista huolimatta tuntuivat heti oikeasti kiinnostavan.

Tyttökin oli tyytyväinen lahjoihinsa. Tosin oli isälleen maininnut illalla, että ei ollut saanut potkukelkkaa eikä nukketaloa, ehkä saa ne tämän päivän jälkeen. No, nukketalo mun piti antaa tänään, antaa se kunnostamattomana (kun en ehtinyt/saanut aikaiseksi) ja kertoa että se on minun vanha ja että aion kunnostaa sen hänelle. Silloin ei sitä tarvitsisi edes piilotella kunnostaessa, vaan se voisi olla jossain näkyvillä koko remontin ajan. No, tietysti unohdin, joten yritän muistaa antaa ja kertoa sen huomenna. Potkukelkkaa ei tänä jouluna saa. Kaikki tiet kuitenkin aina hiekoitetaan, joten siitä ei kovin paljon iloa olisi.

Saatiin miehen kanssa siskoltani C.S.I-lautapeli. Sarja on hyvä ja odotan että pelikin saattaisi olla ihan mielenkiintoinen. Tosin peli vaikutti ensikatsomalta sen verran monipuoliselta ja -vaiheiselta että tänä iltana ei jaksanut väsyneillä aivoilla ruveta sääntöihin vielä perehtymään. Koko perhe sai (itse ostettiin) Disney-Monopolyn (merkillistä kyllä, meillä oli entuudestaan vain Lasten Monopoly, Antimonopoly ja matkaversio siitä aidosta alkuperäisestä englanninkielisenä), täytyy tai siis saa pojan kanssa pelata joululomalla. Tyttö sai Afrikantähden "uudistetun" version, eli Inkan aarteen.

Siitäkin huolimatta että on koko päivän ollut väsynyt tuli taas valvottua luvattoman pitkään. Nyt täytyy mennä nukkumaan - hyvillä mielin, kun on taas yksi joulu melkein pulkassa. Huomenna lähdetään ilmeisesti anoppia moikkaamaan, Tapanina todennäköisesti ajellaan vieläkin pidemmälle. Itse asiassa ensi viikko on meillä kyläilyviikko isolla K:lla.

Ja vielä ennen kuin pistän tämän viestin pakettiin, pieni jouluruoka-arvoitus teille:

Mitä mahtaakaan olla liukas liha?

Hyvää joulua!

2005-12-24T02:12:00.000+02:00

Kaaos on eliminoitu alakerrasta, yläkerta olkoon kaaoksen vallassa, emme kuitenkaan siellä paljon oleskele. Kinkku on uunissa, lahjat piilotettu ja paketoitu. Rusinat on likoomassa rusinasoppaa varten. Kuuselle on tehty paikka. Joulu saa tulla!

Pian täytyy mennä nukkumaan, jotta jaksaa nousta huomenna edes suhteellisen ajoissa keittelemään soppaa ja puuroa, kokoamaan kuusen, jota ei enää nyt jaksettu ruveta kokoomaan ja viimeistelemään kinkun yms pientä.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Ohi on!

2005-12-23T17:20:00.000+02:00

Voi pyhä jysäys!! Ei kyllä koskaan oltu ajateltu että noin pitkään menee tänään kauppareissulla! Puoli kymmenen paikkeilla päästiin lähtemään, vietiin tyttö päiväkotiin ja suunnattiin rautakaupan kautta kaupungille. Kaupungilla jo vierähti pidempään kuin piti, sitten "halpahallin" kautta tonttuilemaan (ja leikkimään remonttireiskaa). Toisessa tonttuiluosoitteessa vierähtikin toivottua pidempään, mies kun sai asennella parit lamput siskontyttäriensä huoneisiin. Tytölle oltiin luvattu että hänet haettaisiin jo kolmen kieppeillä. No vasta siinä vaiheessa pääsimme lähtemään miehen siskon luota, ja vielä piti Prismassa käydä tekemässä loput jouluostokset. Neljän jälkeen oltiin vasta tyttöä hakemassa. Poika oli ollut kotona yksin puoli yhdestätoista koko ajan, aina välillä soiteltiin ja tarkisteltiin että onko kaikki hyvin. Ihan hienosti oli pärjännyt.

Ja sitten mies lähtikin saman tien taas, söi vaan ja lähti. Piti vielä käydä postissa, oli tullut yksi saapumisilmoitus, mitä ollaan odotettu koko viikon, jotain mikä luvattiin vielä jouluksi.

Mutta, nyt ne on sitten ohi, jouluostokset tältä vuodelta. Hengähdän hetken, vaihdan mukavampaa ja kevyempää kotivaatetta päälle, ja sitten pitää taas jatkaa touhottamista. Kinkku odottaa paistamista, siivottavaa on vielä ihan riittämiin, järjestelyä sun muuta. Lasten nukkumaanmenon jälkeen on vielä salaisia tonttupuuhia, on hieman vielä paketoitavaa, pitää laittaa sukkiin aamun pienet joululahjat, "rakentaa" kuusi, täyttää lahjasäkki ja piilottaa se hyvään paikkaan kätevästi käsille, että sen voi käydä nostamassa kuusen juurelle kun lapset on huomenna saunassa. Tarkoitus olisi saada viimeistään yöllä asiat sille mallille, että huomenna voi ottaa rennosti ja pääosin vain nauttia. Että täytyisi korkeintaan keitellä puuroa/tehdä uunipuuroa, lämmitellä ruokia ja leipoa joulutorttuja.

Siivotaan, siivotaan

2005-12-22T23:31:00.000+02:00

Lähes koko päivä on mennyt joulusiivossa. Välillä kävin pari tuntia istumassa äidin luona, hakemassa lahjat ja viemässä lahjoja, kun jouluna ei nähdä, äidillä on työvuorot niin ikävät että siinä menee koko päivä (10-19), samanlaiset päivät niin aattona kuin joulupäivänäkin. Kotiin tultua jatkoin taas.

Kaaos alkaa onneksi hellittää pikku hiljaa. Tekemistä toki on vielä, ja ihan niin siistiä ei ehdi saamaan aikaiseksi kuin ehkä toivoisin, mutta sen verran siistiksi pitäisi saada paikat, että voi ottaa valokuvia niin, että niitä kehtaa ehkä muillekin näyttää.

Kinkku on likoomassa. Joulukuusi on eteisessä lämpenemässä (muovinen). Huomenna vielä kaupoille ja jatketaan siivousta, järjestelyä ym. Eiköhän se joulu tule meillekin, ja ihan miellyttävissä merkeissä.

Kierrätyshenkeä ja hyväntekeväisyyttä

2005-12-20T16:28:00.000+02:00

Tänään keräilin leluja, lasten pieneksijääneitä kenkiä ja vaatteita yhteensä parin melko ison paperikassillisen verran vietäväksi joulupataan Marikan innoittamana. Piti viedä jo viimevuonna, mutta se jäi silloin. Nyt taas muistin kun kinttupoluilta luin.

Kaksi kassillista nyt siis aluksi, saa nähdä innostunko keräämään vielä lisää tavaraa niin että vielä perjantaina ehtisi viedä. Onhan tämäkin tapa kierrättää joulumieltä. Ja tapa yleensä kierrättää. Samalla saa itselle hyvän joulumielen ja tilaa vähän enemmän tähän huusholliin.

Kierrätin myös vanhaa rikkinäistä lakanaa, revin siitä rättejä. Käytön jälkeen voi hyvällä omalla tunnolla heittää pois, ja pääseepä siitäkin eroon pala palalta.

Kaksi päivää aikaa, kaaosta vielä reippaasti jäljellä: APUA!

Suurten kysymysten äärellä

2005-12-20T08:56:00.000+02:00

Aamupuuroa pupeltaessa tyttö murjaisi kysymyksen, sen kysymyksen, jota moni ehkä pelkää. "Kuka synnytti ne ensimmäiset ihmiset jotka synnytti kaikki muut ihmiset?" ÖÖÖ? Poika siihen ehdottamaan että Jumala. Sanoin, että se on yksi teoria. Mutta kerroin myös että toisen teorian mukaan kaikki elämä on kehittynyt veden pieneliöistä aikojen myötä apinan kautta ihmiseksi.

Poikahan innostui tästä, ja rupesi kysymään siskoltaan: "Entä kumpi oli..." "EI EI, älä kysy sitä kysymystä!" "...ensin, kana vai muna?" Poika kertoi kaverinsa kanssa pohtineen tätä koulussa. Kaveri oli ollut sitä mieltä, että muna oli ensin. Poikani ei ollut yhtä mieltä, kukas sen munan sitten on muninut... No kai sitten kana oli ensin, mutta... mistä se kana on tullut.

Liian vaikeita kysymyksiä heti aamutuimaan.

Tunteita ja lahjontaa

2005-12-19T23:08:00.000+02:00

Ihanissa naisissa puhutaan rakkaudesta, lähinnä sen ilmaisemisesta. En oikeastaan muista miten lapsena kotona osoitettiin rakkautta, mutta käsittääkseni on pidetty paljon sylissä ja halattu. Iän myötä se on tietty jäänyt, mutta pidän ehdottomasti läheisyydestä. Lapsiani ja miestäni halin mielelläni, ja ihan melkein missä vain, en pelkästään salassa omien seinien sisäpuolella. Suukottelukin meillä kuuluu asiaan ja tyttö on oikea pusuhuuli, jatkuvasti suukottelemassa vähän kaikkia, veljeäänkin yrittää, joka ei siitä pidä. Ja halimassa tyttö on jatkuvasti, niin omaa perhettä, muita sukulaisia, vieraita lapsia, varsinkin itseään pienempiä sekä päiväkotikavereitaan. Tänään sain todistaa iloista jälleennäkemistä päiväkodissa, kun vein tytön puolentoista viikon tauon jälkeen taas hoitoon.

Lapsuuden kodista en muista, onko rakkautta ilmaistu paljonkaan sanoin, mutta meillä se ilmaistaan sanoinkin. Lähes jokaisen puhelun päätteksi mies muistaa sanoa rakastavansa mua. Meille on myös muodostunut oma "luritus" jota ei enää sanota niinkään usein, ainoastaan silloin kun oikein on tunteet pinnassa tai hellinä hetkinä:

"Mä rakastan sua. "
"Niin mäkin sua."
"Yli kaiken."
"Iän kaiken."
"Aina ja äärettömästi."
"Aina ja äärettömästi."

Tosin, tunne ei ole enää sama kuin ennen. Rakkaus on jäljellä, toki, mutta suhde on arkipäiväistynyt. Hellyydenosoitukset ovat harventuneet. En ole varma, mutta saattaa olla päiviä jolloin ainoat halit ja pusut saan lapsiltani. En tosiaankaan osaa sanoa, onko noin, mutta minulla on vahva aavistus asiasta. Mutta kai se oli odotettavissakin. 15 vuotta ollaan jo toisiamme katseltu, se on pitkä aika, lähes puolet kummankin elämästä. Ei aina voi olla kuin vasta raskastunut. En ole kuitenkaan huolissani, ainakaan vielä, sillä vielä on niitäkin päiviä, jolloin olemme kokoajan toistemme kimpussa. Mutta jos haluamme rauhassa halia pitkään, se on tehtävä tytöltä piilossa, kun hän näkee, hän tunkee itsensä väliin haliin mukaan.

Mitä tulee nukahtamisesta miehen kainaloon, se on harvinaista. Yleensä vaadin oman tilani. Mutta joskus kyllä. Tosin useinmiten se nukahtaminen on varmaan tapahtunut ennemminkin "jonossa", hän minun selkääni vasten painautuneena, kuin oikeasti kainalossa. Minun on jotenkin aina ollut hankala löytää kunnon asentoa hänen kainalostaan, aina on jotenkin käsi jossain alla puristuksissa ja puutumassa.

YYY

Lueskellessani muita blogeja, olen huomannut, että toisilla on tapana lahjoa läheisiään, siis myös aikuisia ja kumppaneitaan, aika runsaasti. Me taas lahjomme toisiamme, mies ja minä, tai sitten sukua ja tuttavia, melko satunnaisesti. Jonain vuonna saatamme antaa jotain, välillä emme. Eikä me kyllä paljon saadakaan, me aikuiset. Äidilläni on tapana jotain ostaa, kaikille lapsilleen ja vävylleen myös. Mutta emme joka vuosi saa anoppini tai esimerkiksi mieheni siskon suunnalta mitään, hyvä jos minun muu sukuni (mummit, tädit, kummit) muistavat edes joulukortilla. Minä sentään lähetän joka vuosi joulukortin heille, joiden osoitteet tiedän (mulla on paljon serkkuja ja tällä hetkellä yksi tätikin, joiden osoitteita en tiedä, joten paha lähettää). Siskojen kesken yleensä jotkin lahjat annetaan suuntaan sun toiseen. Minulla oli tapana ostaa lahjat myös tytön kummitädin lapsille, kunnes sovimme, etten osta. Hänellä itsellään on niin paljon sukulaislapsia joille pitää ostaa lahjat, joten he ovat rajoittaneet lahjojen oston vain kummilapsiin. Hän ei halunnut ilmeisesti tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että hän lahjoo vain kummityttönsä, muttei tämän veljeä, kun minä taas lahjon hänen kaikki lapsensa, vaikkei ole mitään sukulaisuus tai kummisuhdetta heihin päin. Sillä minua asia ei olisi haitannut mitenkään. Kun annan, en odota mitään takaisinpäin, annan antamisen ilosta.

Satunnaisuudesta huolimatta tänä vuonna on vuorossa "lahjakas" vuosi, mitä tulee perheen ulkopuoliseen aikuisväestöön. Kaikkia lähipiirin lapsiakin yritän tänä vuonna muistaa jotenkin, vaikka osalle onkin hankala keksiä mitään. Miehen kanssa ei tänä vuonna ilmeisesti osteta toisillemme mitään "salassa". Tilasimme jo kummallekin yhteistuumin MP3-soittimet, pistämme ne ilmeisesti pakettiin, ihan vain jotta saadaan avata ne sitten aattona. Ostamme ilmeisesti myös yhden pelin koko perheelle yhteiseksi lahjaksi.

Mitä tässä nyt yritin ajaa takaa, että lahjat eivät meidän piirissä, lähisuvussa, mikä lie, ole mitenkään välttämättömyys, ehto tms. Kukaan ei käsittääkseni odota välttämättä mitään näin aikuisten kesken, eikä loukkaannu, jollei mitään sattuisi saamaan.

eee

Alkaa juttu olla jo aika sekavaa. Parempi kai lopettaa.

En listaa enää luukkuja

2005-12-18T15:08:00.000+02:00

Ei pitänyt sitten sekään päätös, ei tosiaankaan tullut kirjoitettua joka päivä jouluun asti.

Vajaa viikko jouluun ja tuntuu että aika loppuu kesken. Muutama kyläreissu pitäisi ehtiä vielä ennen jouluaattoa, ilmeisestikin. Ensi viikon illat ja aatonaaton iltapäivä siihen tarkoitukseen on aikaa. APUA!! Tämä päivä ja neljä seuraavaa päivää on aikaa jouluruokien laittoon ja joulusiivoon. APUA! 2 lahjaa puuttuu, molempiin ideat valmiina, muutama päivä aikaa ostaa ja/tai toteuttaa ne. Useampi lahja saa loppusilauksensa tiistai-illalla. Tytön pitäisi vielä tehdä päiväkodin tädeille ja päiväkotikavereille kortteja, aika hyvällä mallilla ovat, mutta tyttö ei jaksa aina paljon kerralla tehdä. Pojan pitäisi myös kirjoittaa muutama kortti kavereilleen, ehkä ippe-ohjaajillekin ja opettajalle ainakin. ÄÄH!

Viime yönä tuli valvottua yli kolmeen, paketoiden. Ei vielä siinäkään vaiheessa ollut mikään kova väsymys yllättänyt, yllättävän pirteä olin ja sängyssäkin mua piti hereillä useat mieltä askarruttavat asiat. Tilanpuute muiden muassa. Tuota roinaa kertyy kummasti, osasta toki olisi tarkoitus päästä eroonkin, mutta paljon on sellaista, joille vain pitäisi löytää säilytyspaikka tai sijoituspaikka, pysyvä tai tilapäinen. Mm. joulukuusen paikka on vielä hieman avoin, ilmeisesti joudutaan purkamaan yksi pöytä sitä varten. Mutta, sijoitetaanko se kuusi keittiöön vai olohuoneeseen on vielä avoinna. Olohuoneeseen sijoittaminen vaatii suurempia huonekalujensiirtelyitä, sillä tällä hetkellä olohuoneessa sijaitseva ruokapöytä pitäisi siirtää silloin keittiöön, ja keittiössä olevat (lepo)tuolit pitäisi siirtää olohuoneen puolelle. HÖH!

Tietenkin olisi "terveellistä" ajatella, että joulu tulee ilman hössötystäkin, olisi vähemmän stressiä, mutta kun olisi niin paljon mukavampaa ja tunnelmallisempaakin viettää joulu siistissä kodissa kuin kaaoksen keskellä, vaikkei sitten saisikaan jouluverhoja ripustettua tai joka paikkaa koristeltua, mutta kunhan olisi siistiä ja olisi edes joulukuusi. No, vielä ei ole toivoa heitetty, mulla on 4 päivänä keskimäärin 6 tuntia kunakin aikaa touhottaa täällä yksin. Ajattelette ehkä että sehän on ruhtinaallisesti, mutta kun minä en ole mikään himosiivooja, kämpässä vallitsee aika mahtava kaaos, kaikkea aikaa en millään ilveellä viitsi/jaksa/halua käyttää siivoamiseen, niin... Silti, uskoisin että se riittää, jos vain saan itseäni tartuttua tarpeeksi tehokkaasti niskasta kiinni. Pitäisikö tehdä jonkiinäköinen suunnitelma ja aikatauluntapainen.

Nojoo, mutta ei tilanne tässä ihmettelemällä parane, painun pyykkivuoren (puhtaan taittelemattoman) kimppuun.

14. luukku

2005-12-14T23:53:00.000+02:00

Joulujuhlat jäi sitten väliin. Ja samantien päätettiin että tyttö on koko loppuviikon vielä kotona. Ensi viikolla sitten takaisin päiväkotiin. Ei ihan tullut tästä viikosta sellaista kuin kuviteltiin, kun mieskin on koko viikon pekkasilla.

Poika on kipeämmän oloinen, ei vielä ole kuume noussut kuitenkaan. Hänellä on tulossa partion joulujuhla, ei olisi kiva jos sieltäkin joutuisi olemaan pois.

Pipareita on taas purkki täynnä. Leivottiin tytön kanssa muutama pellillinen. Vielä on taikinaa että kerran saa siitä vielä leivottua jokusen pellillisen. Pitää katsoa jos energia riittää vielä toiseen piparitaikinaan tämän joulun alla.

Väsy. Aamulla oli jo noustessa, illalla oli sohvalla nököttäessä, ja silti vielä sinnittelen hereillä. Saa nähdä pääsenkö tämän jälkeen nukkumaan. Tai no, pakko mennä. Olin tosin suunnitellut vielä paketoivani muutamia lahjoja, mutta taitaa olla parempi vain mennä katselemaan unia.

Unista puheenollen, mulla on selvästi unten näkemisessäkin kausia. Tosinaan näen/muistan paljon toinen toisistaan omituisempia unia, joinain aikoina tuntuu etten ole nähnyt/muistanut mitään unia pitkään aikaan. Nyt tuntuu taas olevan sellainen univaihe. Muistan siis että olen nähnyt unia, sisältö vain on kadoksissa.

Mulla on sanat kadoksissa myös, sanainen arkkuni on antanut raottaa itseään aika nihkeästi viimepäivinä.

13. luukku

2005-12-13T13:25:00.000+02:00

Tyttö tylsistyy kotona. Valittaa koko ajan ettei ole mitään tekemistä vaikka huone on pullollaan leluja, kirjoja ja muuta tekemistä. Ja on muutenkin ihan mahdoton. Uskaltaisiko hänet jo huomenna viedä päiväkotiin? Aamulla valitti, etten mä koskaan osta mitään kaunista joulukalenterin täytteeksi, oli pettynyt yllätykseensä. Jotenkin sellaisessa tilanteessa oma joulumieli kaikkoaa ja tekee mieli heittää pois koko roska.

Aamu oli tänään muutenkin niin syvältä, poikakaan ei suostunut tottelemaan ja käyttäytymään. Siitä (ja useasta muusta ikävästä käytöksestä) seurauksena on tänään taas kotiarestissa. Tuntuu siltä että on jatkuvasti kotiarestissa, mutta ei siltikään suostu oppimaan käytöksestään. En oikein tiedä miten muutenkaan rangaista.

Nykyään meillä on huomautus ja palkkiotaulu pojalla, tarvitsisi ottaa käyttöön se myös tytölle. Huomautuksen saa tosi herkästi, mutta vasta kymmenennestä huomautuksesta tulee kotiarestia yksi päivä/ilta. Palkkioita ei saa kovin herkästi, mutta pyrkimys onkin lähinnä että huomautukset vähenisivät ja että palkkiot ja huomautukset pysyisivät mielellään tasapainossa. Mielestäni kun ei normaalista hyvästä käytöksestä pitäisi palkita. Ei toivotuista asioista rangaistaan ja esimerkillisistä asioista palkitaan. Palkkion saa esimerkiksi jos tekee jotain toivottavaa (esim. kotitöitä) ihan omasta aloitteestaan, jos tuo kotiin virheettömän kokeen näytille tai jollei päivän läksyissä ole mitään korjattavaa tai huomautettavaa. Kymmenestä palkkiotarrasta saa jonkun pienen yllätyksen. Jos huomautuspuoli täyttyy ennen palkkiopuolta kielletään pojalta seuraava suurempi kiva asia, esimerkiksi joku retki joka on tulossa tai partioleiri tms. Jos palkkiopuoli täyttyy ennen huomautuspuolta, saa jonkun ison yllätyksen. Se kertonee jotain, että pojalla on huomautuspuoli jo noin puolillaan ja vasta muutama hassu palkkiotarra.

***

Mistä muuten mieli nappaa kaikki laulut, jotka yhtäkkiä vaan alkavat soida päässä? Siis ihan sellaisia kappaleita, joita ei ole ollut mitään syytä muistella tai miettiä, ja joita ei ole kuullutkaan pitkään aikaan. Tänä aamuna päässäni soi Carolan "Främling" ja viimeksi kuulin sitä silloin kun tuli se Euroviisujen juhlashow.

***

Joulukortit ovat lähtövalmiit, siis kuorissaan osoitettuina ja merkitettyinä. Onpahan yksi asia pois päiväjärjestyksestä.

12. luukku 13. puolella - mihin jäi 11. luukku?

2005-12-13T00:12:00.000+02:00

Huomaatteko että löysin sen aiemmin kaipaamani salasanan? Niitä vihreitä kuoria en vielä löytänyt, ihan tavallisia valkoisia kyllä löytyi. Kyllä ne vihreätkin sitten esiin putkahtaa kun niitä ei enää tänä vuonna tarvita.

Lahjat karttuu, mutta vielä puuttuukin osa, ja aika paljon tarvitsee myös vielä touhuta lahjojen eteen. Pitäisi myös jouluruokia ruveta tarkemmin suunnittelemaan. Kovin olin päättänyt tänä vuonna tehdä pari laatikkoakin ihan itse, mutta saas nähdä tuleeko siitä mitään. Jollen saa aikaiseksi, ne voi onneksi ostaa kaupasta valmiina.

Pipareita tarvitsee leipoa lisää pian. Taikinaa on vielä jäljellä.

Tytön vesirokko mietityttää: mistä voi olla varma että kaikki näppylät ovat kuivuneet, mitkään ei ole enää tuoreita? Isommista näppylöistä sen näkee hyvin, mutta pienempiä on vaikea tulkita. Epäilen että tyttö ei ole vielä huomenna päiväkotikelpoinen, mutta entä keskiviikkona kun on se joulujuhlakin.

Poika on kehittänyt taas itselleen ikävänkuuloisen yskän, tyttökin yskii vähän. Kunpa eivät sairastuisi pahemmin jouluksi...

10. luukku - RAJATONta iloa, liikutusta ja kylmiä väreitä

2005-12-10T23:48:00.000+02:00

Päiväni alkoi aika hitaasti (ja päänsäryllä). Jäimme kaksin tytön kanssa, mies meni pojan kanssa luistelemaan ja oli määrä mennä myös sen jälkeen uimaan ja kauppaan. En oikeastaan tehnyt mitään kovin järkevää, NetAnttilassa katselin olisiko mitään mielenkiintoista jouluksi, huuto.netistä katselin oisko mitään järkevää nuottikirjaa kitaralle joululahjamielessä. Sitten päivä sai yhtäkkiä uutta vauhtia ja uuden käänteen: Äiti soitti.

Äiti pyysi minua mukanaan konserttiin jossa siskoni esiintyy: Valon aika. Kertoi että L ei uskalla lähteä mukaan, vatsa oikkuili. Olisi yksi ylimääräinen lippu. "Okei, mikäs siinä, mutta en tiedä ehtiikö mies ja poika kotiin siihen mennessä, enkä tiedä saanko heitä kiinni, saattavat olla vielä uimassa." Kyselin tarkemmin että mikäs konsertti tää on, äitini kertoi että siellä esiintyy useitten koulujen kuorot ja sitten yks yhtye, mikäs se nyt olikaan - kyseli siskoltani välissä, ketkä ne oli harjoituksissa jaelleet nimmareita - Rajaton. RAJATON?! Jotenkin intoni lähteä konserttiin vähintäänkin tuplaantui. En ole paljon Rajatonta kuullut, mutta se vähäkin tarpeeksi vakuuttavaa, että halusin ehdottomasti paikalle.

Alkoi huima valmistautuminen, pari tuntia aikaa ja siinä piti myös saada mies kiinni. Soitin miehelleni: soi ja soi, lopulta päätyi vastaajaan. Rupesin etsimään vaatteita konsertin varalle, välillä soitin miehelleni, samalla lopputuloksella. Jatkoin vaatejahtia - soitin - rupesin valmistautumaan suihkuun - soitin - olen lähes valmis suihkuun - soitin - kävin suihkussa - soitin - kuivasin itseni - soitin - puin - soitin - föönasin - soitin - laitoin hiuksiani - soitin. Nojoo, putosin jo laskuista, ja en ole varma sainko kaikkia puheluita edes mainittua. Lopulta äiti soitti, hänellä oli ratkaisu, jollei muu perhe ehtisi kotiin: otettaisiin tyttö mukaan autoon kun L kyytii meidät, voisi olla hänen kanssaan sen aikaa. Okei, eikun tyttöä valmistelemaan lähtökuntoon myös. Kampailin hänen hiuksiaan, kun mies vihdoin soitti. Pyysin tulla suoraan kotiin, kauppareissu saisi nyt jäädä, sinne ehtisi huomennakin. Soiti äidilleni, että tyttöä ei tarvitsekaan ottaa mukaan.

Äkkiä jotain syömistä ennekuin olisi lähtö, perhe saisi ruokkia itse itsensä sillä aikaa kun olen poissa. Mies soitti matkalta, ehtisikö pysähtyä mäkkäristä ostamaan kotiin ruokaa, olin epävarma, pyysin tulla suoraan kotiin. Saisivat lähteä uudestaan kolmestaan Drive-Inistä hakemaan ruokaa. Jatkoin valmistautumista lähtöön, tein jotain mitä en ole aikoihin tehnyt: meikkasin. Nojoo, jottei tähän menisi ikä ja terveys niin jätetään löpinät. Minua tultiin pian hakemaan ja lähdimme kohti Elysée Arenaa (en tiedä onko jo aiemmin selvinnyt, mutta turkulaisia sitä ollaan). Matkalla jouduimme tekemään pienen kiertotien: paljon poliisiautoja, paloauto ja kaksi keulasta rytättyä autoa. Oli aikasen liukas keli, muuten.

Paikalle päästyämme sisko suuntaa esiintyjien ovesta, äiti ja minä menemme lipuntarkastuksen jälkeen jättämään takkejamme säilytykseen. Vielä on tunti aikaa konsertin alkuun (siskon piti olla ajoissa paikalla). Etsimme paikkamme - aika takana, toivottavasti näemme jotain. No, kulutamme sen odotusajan miten kulutamme, siitä on turha jaaritella, jotta pääsisin asiaankin. Kun konsertin pitäisi jo alkaa, ihmisiä virtaa edelleen sisälle, alku selvästi viivästyy. Ihmeen moni tulee paikalle viimetipassa. Mutta melkoisen täyteen halli tulee. Vihdoin valot pimenevät, joku puhuu jotain tontuista, ja kääntyessäni huomaan taaksemme muodostuneen tonttujonon. Musiikki ja laulu alkaa ja tonttuja virtaa lavalle sivuilta ja takaa. Tunnelma on henkeä salpaava ja liikutun aina tällaisissa tilanteissa. (Myöhemmin sain tietää että "tonttuja" oli yli 700.) Ja kuinka paljon ääntä siitä kuorosta lähti, uskomattoman upeaa ja kaunista. Kuoro esittää muutaman kappaleen, kunnes on Rajattoman vuoro. Ne ne osaa laulaa, ja saavat kappaleensa upeasti soimaan ilman minkäänlaisia soittimia. Ehdottoman kaunista ja upeaa kuunneltavaa. Tässä vaiheessa he esittävät kolme kappaletta, pari jotain runoista sovitettua kipaletta ja mahdottoman upeasti esitetyn "Tontun". Konsertin tässä kohtaa on vuorossa muutama balettiesitys, mitkä ei sinällään ole minulle henkilökohtaisesti mikään erityinen konsertin kohokohta. Kylmät väreet saavat vuoronsa kuin mustaan mekkoon pukeutunut, uskomattoman kaunisääninen tyttö/nuori nainen astuu lavalle ja laulaa "Walking In The Air". Ei siinä voi olla liikuttumatta.

Väliajalla yritämme löytää tonttuvirrasta siskoni, emme kuitenkaan onnistu siinä. Käymme hotelli helpotuksen puolella ja suuntaamme takaisin paikoillemme. Väliaika alkaa päättyä, ihmisiä virtaa paikoilleen ja paidat vaihtaneita kuorolaisia virtaa lavalle odottamaan konsertin jatkumista. Kolmannella soitolla virtaa edelleen katsojia paikoilleen. Sali pimenee. Lavalla syttyy kuoron joukkoon muutamia kynttilöitä. Osa kuorolaisista tulee alas katsomon käytäviä kantaen kynttilöitä, sali on muuten ihan pimeä. Kuoro laulaa ja kynttiläkulkueet vaeltavat lavalle. Kun kaikki ovat lavalla laulun tahtiin kohoavat kynttilät saavat henkeni taas lähes salpaantumaan, kaunista ja liikuttavaa. Pian saa taas vuoronsa Rajaton, he esittävät pari joululaulua, mm. "Heinillä härkien". Niin kaunista, edelleen. Kuoro laulaa välillä, samoin pari koululaisten sooloesitystä, kauniita nekin, höystettynä tanssijoilla. Rajatonkin palaa vielä lavalle, esittäen vielä kaksi kappaletta, "Oi Jouluyö" jossa ensimmäisen kerran koko konsertin aikana huomaa jonkun mokaavaan, yksi yhtyeen jäsenistä unohtaa hetkeksi sanat ja "Joulupukki tietää". Mitä pienistä mokista, ihmisiähän hekin vain ovat, ja show jatkuu. Konsertin lumous ei ole kuitenkaan mihinkään haihtunut. Koittaa "viimeinen laulu" ja sisällä alkaa sataa lunta. Mutta kuten lähes aina konserteissa, raivoisat aplodit ansaitsevat palkkion: Rajaton esittää hauskan ja vauhdikkaan joulupotpurin ja kuoro esittää vielä yhden laulun.

Unohtumaton ja uskomaton ilta, ihan kaikkea muuta mitä aamulla herätessä oli päivältä odottanut. Ja minun kuvaukseni konsertista ei edes tuo läheskään oikeata vaikutelmaa. Se olisi täytynyt nähdä ja kokea. Sen haluaa nähdä ja kokea uudestaan.

"Gaudete! gaudete! Christus est natus ex Maria Virgine: Gaudete!"

9. luukku

2005-12-09T23:47:00.000+02:00

Etsiskelyä, askartelutarvikkeiden järjestelyä, askartelua. Siinä minun päiväni pähkinänkuoressa.

Joulukortit, ne sukulaisille ja tutuille lähtevät ovat valmiit, tiedän että mulla on kahdenlaisia "joulukuoria", valkoisia joissa on jouluinen kuva (ne löysin helposti) ja tumman vihreitä yksivärisiä. Jälkimmäisiä etsin jo aika monesta laatikosta, kaapista ja kolosta, vielä en löytänyt. Pohdin vielä myös sitä, lähetänkö kaikki kortit, vaiko vain heidän, joita en näe ennen joulua... Jollen lähetä kaikkia niin löydetyt kuoret riittävät. Toisaalta, postista on mukavaa saada muutakin kuin laskuja, ja saammehan mekin postissa joulukortteja heiltä, joita kuitenkin vielä näemme ennen joulua.

Löysin uskomattoman määrän joulukortteja tänään. Vuosia vanhoja. Mutta kun ei ole ollut vuosiin tapana antaa tai lähettää muita kuin omatekoisia kortteja, niin mitä ihmettä mä niillä korteilla teen? Kun ei huvittais niitä poiskaan heittää...

Vuorokauden ympäri monta päivää peräkkäin tytön kanssa alkaa olla liikaa. Tyttö kun ei tosiaan osaa olla hiljaa, ei sitten millään. Ohjelmatkin mitä katselee täytyy selostaa läpensä, ihmetellä jokaista tapahtumaa ääneen. Kärsivällisyys ei oikein kuulu myöskään tytön sanavarastoon tai ominaisuuksiin.

Mies onkin sitten kotona/apuna seuraavat 9 päivää. On koko ensi viikon pekkasilla. Mikäli tytön saa päiväkotiin jo jossain vaiheessa ensi viikkoa, päästään yhdessä jouluostoksillekin. Ja vaikka tyttö olisi kotona, on mulla mahdollisuus lähteä yksin jouluostoksille ihan päiväsaikaan. Ja mikä tärkeintä, saadaan yhdessä miehen kanssa järjesteltyä kotia joulukuntoon...

8. luukku

2005-12-08T12:06:00.000+02:00

Pojan piina - äidin murheelliset muistot

Poika eilen ilmoitti, itku kurkussa, ettei halua mennä enää iltapäiväkerhoon. Sain melkein lypsää hänestä syyn, kunnes hän itkien ilmoitti, että häntä kiusataan. Pari muuta poikaa kuulemma potkii ja lyö. (!?!) Syytä en tiedä, en tiedä tietääkö poikakaan. Poika tosin on helposti ärsyyntyvää laatua, otollinen kiusattava, ei sellaista ole kiva kiusata joka ei mitenkään reagoi. He tekevät sitä kuulemma ulkoilun aikana metsässä, kun aikuiset ovat koulun pihalla. Mies otti asiakseen soittaa tänään ruokatunnilla iltapäiväkerhoon ja selvittää asiaa. Minä en ole oikea henkilö soittamaan, olen oikea pelkuriäiti. Olisin kuitenkin itkenyt puhelimessa ja antanut itsestäni naurettavan kuvan.

Poika pyysi saada lopettaa iltapäiväkerhossa kokonaan kun enhän ole edes töissä. Yritin selittää, että paikkaa on hankala hakea tai jopa saada takaisin jos pääsen töihin tai vastaavaan kokopäiväiseen ajankuluun poissa kotoa. Yritin sanoa, että poika ei menisi metsään, pysyisi pihalla missä aikuisetkin on, niin jos kiusaajat kiusaavat taas, aikuisilla on parempi mahdollisuus nähdä se omin silmin, tai sitten kiusaajat eivät uskalla tehdä sitä kun ovat vaarassa jäädä kiinni.

Rupesin kuitenkin miettimään, että jollei kiusaaminen lopu, niin jos vain sitten sanoisin iltapäiväkerhopaikan irti. Poika pärjää jo aika hyvin kotonakin, ainut vaan että keksii kaikennäköistä luvatonta yksin ollessaan. Ja pappahan on suurella todennäköisyydellä kotona päivät, sairaslomalle ei tunnu näkyvän loppua ja alkuvuodesta voi jo olla "toivoa" sairaseläkkeestä. Voisi saada olla siellä iltapäivät, jos pääsen töihin tai jonnekin. Täytyy ottaa asia puheeksi kun seuraavan kerran kyläillään mummin luona.

Rupesin miettimään, miksi aina saman perheen, jopa suvun, lapsia kiusataan. Minä olin koulukiusattu, tosin vain sanallista "väkivaltaa", ei fyysistä. Fyysisintä muistaakseni oli, kun eräs poika sylkäisi hiuksiini. Minun siskojani on molempia kiusattu, nuorempaa siinä määrin, että ei enää kestänyt ja vaihtoi viime lukuvuodenvaihteessa koulua. Tuntuu viihtyvän nykyisessä koulussa hyvin. Tyttöä on kiusattu tuossa pihalla, pari tyttöä tuntuivat yhteen aikaan hakevan häntä ulos ihan vain siksi, että olisi joku jota kiusata. Poikaakin nyt kiusataan, joku luokkakaveri nykii kuulemma aamuisin aina reppua, ja seuraa jos poika lähtee pois. Ja nyt nuo iltapäiväkerholaiset. Poika ei ole edes mitenkään kovin "erilainen". Hän on luokan pisin, mutta ei mitenkään "honkkelo". Hän ei ole ylipainoinenkaan. Hän ei ole huono koulussa, muttei mikään hirveän hyväkään, keskiverto-oppilas, joten senkään ei pitäisi olla syy. Eli ei mitään näennäisesti "järkevää" syytä kiusata, ihankuin kiusaamiseen vaadittaisi järkeä, lähinnä järjen puutetta se mielestäni osoittaa.

Joulukorttitehdas

Eilen rupesin tuumasta toimeen. Hioin ja muokkasin lasten kuvan mieleisekseni. Mietin korttipohjankin valmiiksi ja koko eilisen illan, yömyöhään leikkelin ja liimailin. Muutama kortti on vielä kesken. Työskentelyn viemästä ajasta voisi kuvitella että teen kortteja kymmenittäin, mutta teen niitä vain yhteensä viisitoista. Mietin että tarvitsisiko kortteja vielä täydentää runoilemalla, katsotaan nyt.

Näppylä-Iitan näppyläunia

Annoin eilen tytölle lempinimen Näppylä-Iita. Tyttö naureskeli vain, tiesi etten ollut mitenkään ilkeä.

Aamulla tyttö tuli naureskellen kertomaan, että unessaan oli päiväkodissa näyttämässä muille lapsille näppylöitään. Muutkin lapset olivat nostaneet paitojaan, ja paljastaneet mahansa: heillä oli samanlaisia näppylöitä.

Muutaman kerran aiemminkin on tyttö kertonut unistaan. Mietin, että onko kovinkin yleistä että tuon ikäinen kertoo oikeista unistaan? Kerran tyttö kertoi nähneensä unta, että minä ajoin autoa. Harvinainen näky, korttia kun ei minulla ole, vaikka autokoulun olen käynytkin. Silloin emme vain omistaneet autoa, ajokokemus jäi liian vähälle, enkä koskaan saanut suoritettua kakkosvaihetta. Nyt kun on auto, olisi hyvä hankkia kortti takaisin (riittävästi ajotunteja + inssit), mutta vielä en ole ollut tarpeeksi viiteliäs, eikä sitä rahaakaan oikeastaan olisi.

***

Jos jatkaisi niitä joulukortteja.

7. luukku - outo uni

2005-12-07T10:38:00.000+02:00

Lukiessani Herkun kirjoituksia ja hänen mainitessaan Kikan kuolemasta muistin oudon unen. Kai se oli uni, käsittääkseni. Unessa mainittiin jokin muistotilaisuus, aluksi se vaikutti enemmän joltain tilan avajaisilta, mutta lopulta puhuttiinkin erään tunnetun jääkiekkovalmentajan kuolleen. Nimi ei nyt muistu mieleen, mutta ihan tuttu se oli, vaikken itse ole mitenkään jääkiekkoihmisiä. Outo uni, mutta olisikohan sen unen voinut aiheuttaa eilen partion kirkossa puhunut pappi: hän puhui ystävästään, jonka kanssa he puhuvat jääkiekosta. Asiat ovat päässäni jotenkin sekoittuneet ja aiheuttaneet minulle taas mitä omituisempia unia.

7. luukku - kelloja, paljon kelloja

2005-12-07T08:57:00.000+02:00

Aamu oli taas aika hektinen, ja juuri äsken sain pojan lähtemään kouluun, ehtii kyllä käsittääkseni, ei tästä ole kuin parisataa metriä.

Pukemisten lomassa tyttö tuli esittelemään mulle kellojaan "Kato tossa ja tossa ja tossa." Vesikelloja siis, rakkuloita, näppylöitä... Tyttö on saanut vesirokon. Ihan ok juttu, kenenkään ei tarvitse olla pois töistä sen takia kun tähän saumaan sattui. Tyttö ei näppylöitä lukuunottamatta vaikuta sairaalta, ei vaikuta näppylät vielä kutisevankaan. Ja kun sen nyt sairastaa, niin eipä tule myöhemmin kummittelemaan. Ainut harmi on (ainahan nyt jotain on, ei koskaan ole täysin ihanteellinen aika sairastaa näemmä) että viikon päästä on tytön päiväkodin joulujuhla, ja on epävarmaa paraneeko hän ajoissa. Tyttö on ollut pian 2 vuotta päiväkodissa, ja ei vielä yksissäkään omissa joulujuhlissaan. Viime vuonna olimme juuri varanneet matkan ennenkuin tuli tieto tytön joulujuhlan ajankohdasta, ja tietenkin se oli juuri silloin kuin se matkakin (kyseessä vajaan vuorokauden Tallinnan risteily, ei mikään sen pidempi matka). Tänä vuonna ajattelin, että nyt ei onneksi ole mitään päällekkäisyyksiä. Ja sitten iski vesirokko, uhaten tämänvuotista joulujuhlaa. Ja vaikka paranisikin joulujuhlaan mennessä, niin harjoitukset jäisi väliin/vähiin ja olisi esityksissä pihalla kuin lumiukko.

Ei onnekis tarvitse pelätä että poikakin saisi vesirokon, hän sairasti sen jo ennen pikkusiskonsa syntymää. Hänkään ei sairastanut pahasti. Näppylöitä oli, jotka eivät kudinneet pahasti ja päivän verran taisi olla kuumeessa, mutta siinä se. Suhteellisen positiivinen kokemus sekin siis, siksi en nyt kovin sure tyttärenikään vesirokkoa, sillä hänellä näyttää yhtä lieviltä oireet, ellei lievemmiltä. Kuumetta meinaan ei ole tainnut vielä olla, eikä välttämättä tulekaan. Muutenkin tyttö on ollut se terveempi lapsi: ei korvakierteitä, ei paljon muitakaan infektioita. Tytöllä on tainnut olla yksi korvatulehdus ja silmätulehdus. Pojalla oli ollut viisivuotiaaksi ehtiessään varmaan 5 korvatulehdusta (joista 3 noin yksivuotiiana, liimakorva ja tuubitus+kitarisojen poisto), yksi tai kaksi keuhkoputkentulehdusta, pari silmätulehdusta ja migreeni aluillaan. Niin, ja vauvarokko ja vesirokko myös. Ei siis poikakaan mikään kovin "tautinen" ole ollut, suhteellisen terve hänkin verrattuna moniin muihin, mutta siis meidän lapsista se sairastelevampi.

6. luukku - hyvää syntymäpäivää Suomi

2005-12-06T22:05:00.000+02:00

Sopimuksessa on pysyttävä, vaikkei kirjoittamisen kipinää oikein löytyisikään. Kerron kuitenkin lyhyesti tästä päivästä.

Aamu alkoi edelleen mykkäkoululla, kunnes sain anteeksipyyntöni. Valtakunnassa taas kaikki hyvin ja rauha maassa.

Pari pellillistä piparkakkujakin ehdittiin paistella, toinen pellillinen tosin vähän kärähti (miehen syy), ne mun piparkakut, lasten omat onnistuivat ihan hyvin.

Neljäksi piti mennä partiokirkkoon pojan kanssa, tai siis ei mikään pakko ollut, mutta menimme nyt kuitenkin. Poika käyttäytyi lähes moitteettomasti kirkossa, tyttö ei ihan yhtä paikallaan ja hiljaa malttanut olla, mutta ei hänkään mahdoton ollut.

Illalla lasten mentyä nukkumaan leivoin lisää pipareita, jotta saisin minäkin niitä syödä, kun en palaneita halua. No se ainut pellillinen kärähti sekin, kumpikaan ei kuultu merkkiääntä. Paistettiin myös pellillinen joulutorttuja ja sillä aikaa kun ne oli uunissa tein vielä pellillisen piparkakkuja, sillä olin päättänyt saada syödä niitä tänään. Se pellillinen onnistui.

Aika tyhjänpäivästä juttua tämänpäiväinen, ei mitään kovin mielenkiintoista eikä hirveästi mielenkiintoa löydy juuri nyt kirjoiitamiseenkaan, mikä todennäköisesti jutusta paistaa jo läpikin. Katsotaan jos huomenna löytyisi myös aitoa inspiraatiota.

5.luukku - lyhyestä virsi kaunis

2005-12-05T23:05:00.000+02:00

Saimme pojan lähtemään kouluun ajoissa tänään. Kotiutuessaan toi arvioinnin johon olen tyytyväinen. Ei yhtään "tarvitsee tukea" ruksia, pääosin "osaa vaihtelevasti" ja "osaa hyvin". Matematiikka: "osaa erittäin hyvin". Kyllä, pojan koulussa jaetaan jostain syystä syyslukukauden arvioinnit jo itsenäisyyspäivän tienoilla.

Perheriita, mykkäkoulua. Miehen kesken puhutut lauseet jää tältä päivältä kouralliseen. Olen päättänyt tällä kertaa olla se peräänantamaton, ja odotan että mies lähestyy minua muutamalla ystävällisellä sanalla, joista ehkä yksi olisi "anteeksi".

Tein piparkakkutaikinan, huomenna olisi tarkoitus leipoa pipareita. Yksi tämän joulunalusen päätöksistä, joissa olen onnistunut pysymään, toistaiseksi. Huomenna lasten joulukalentereissa odottaa piparimuotit.

Puhelu äidiltä. Nuoremmalla pikkusiskolla on ylihuomenna itsenäisyyspäivän tanssiaiset. Heillä oli ongelma mitä siskolle päälle. Äiti oli muistanut minun vanhojentanssipukuni, kysyi vuokraisinko sitä, jos se sopii siskolleni. Kävin kaivelemassa vaatehuonetta ja lähdin visiitille, olipahan edes juttuseuraa illan, miehen kanssa olisi saattanut olla aikasen hiljaista. Puku sopi juuri ja juuri, hieman kireä vyötäröstä ja käsivarsista puristi niin, että äiti tekee pientä löysennystä hihansuihin. Uskomatonta, olenko ollut joskus pikkusiskoani hoikempi?

Jutustelimme illan niistä näistä. Äiti oli sairaslomalla. Sain kuulla myös muutaman soolon sähkökitaralla ja akustisella. Keskimmäistä siskoa en ehtinyt näkemään, oli kuulemma tulossa vielä iltalukion jälkeen käymään. Lähdin kotiin katsomaan Täydellisiä naisia ja Tartuntavaaraa.

Kotiutuessani oli alakerta pimeänä, mies taisi kyllä olla hereillä, ylhäältä tuli valonkajoa. Ei liittynyt seuraani koko iltana. Ihan kuin kuulisin vieläkin television, en ole varma. Katsotaan kohta kun kipuan ylös nukkumaan mitä tapahtuu.

4. luukku - aikaiset asiat

2005-12-04T14:06:00.000+02:00

Keskustelua kahdelta yöllä

Jätettyäni eiliset blogimerkintäni lueskelin vielä muutamia blogeja. Myms pohti miksi kosivaa naista katsotaan jotenkin kieroon. Aihetta oli jatkettu pidemmälle ja syvällisemmin myös ihanissa. Jotenkin aihe sai minutkin, oman suhteeni lähes ainoanan muutosten alkuunpanijana miettimään asiaa, ja päivastoin kuin itseasiassa tarkoitukseni oli ajatella asiaa tasa-arvoasiana, ajatukseni menivätkin siihen päinvastaiseen suuntaan, saaden minut itseni tuntemaan itseni epänaiselliseksi, epätöivoiseksi ja epäonnistuneeksi.

Vihdoin kahden paikkeilla nukkumaan mennessäni mietin asiaa niin paljon ja pelkäsin etten saisi unta ennenkuin saisin asiaan jotain selvyyttä. Herätin, tai luulin herättäväni, mieheni joka olikin ilmeisesti herännyt minun tullessa sänkyyn. Kysyin häneltä, olisiko hän koskaan kosinut, ellen minä olisi. Vastaus oli lähes niin epämääräinen kuin osasin ja pelkäsin odottaa: "En mä tiedä, kai mä joskus olisin." Jatkoin kysymällä olisiko meillä jo lapsia jollen minä olisi sitä ehdottanut. Mies meni hiljaiseksi, ei osannut sanoa. Ihmettelin etteikö hän tiedä mitä itse asiasta ajattelee. Vihdoin hän vastasi, että kai meillä jo tähän mennessä olisi. Lopulta palasin ihan alkuun, kysyin, olisiko hän koskaan tavoitellut minua, jollen minä olisi tavoitellut häntä. Totesin kyllä, että aika epätodennäköistähän se olisi, sillä mies oli joskus kauan sitten kertonut, että hänellä ei ole minkäännäköistä muistikuvaa minusta ajalta ennenkuin seurustelimme. Vastauskin mieheltäni oli odotettu: "En tiedä."

Jokatapauksessa olin saanut vastaukseni, saatoin nukkua rauhallisemmin yöni, varsinkin kuin vastaukset olivat kutakuinkin tyydyttäviä, ehkä suhteemme olisi kuitenkin edennyt, vaikkei yhtä nopeasti olisikaan, ilman minun aloitteitani.

Napapiirin pikajuna

Asiasta ihan muualle, tyttö katsoo parhaillaan Napapiirin pikajunaa. Siinä on kaunis elokuva, maisemat ja kaikki ovat kuin suoraan maalauksesta (mikä käsittääkseni on ollut tarkoituskin, siksi elokuvaa ei ole "aito" sillä oikeat maisemat eivät ole tarpeeksi maalauksellisia ja sadunhohtoisia). Itse tarinakin on erittäin liikuttava ja hieno. Mahtaako kirjaa jonka pohjalta elokuva on tehty, löytyä suomeksi?

Kommennteja kommenteista

Kommentteja on kiva saada, tietää että joku lukee ja ettei kirjoita ihan "turhaan". Lisää kommentteja vaan, ihan mistä tahansa.

Marikakin on näemmä löytänyt paikalle vaikken ole blogiani mitenkään mainostanut. Kummipoikasi sai muuten joulunodotus"kirjeen", kiitos hänen puolestaan. Kiitos myös kielioppivinkeistä, vaikka minusta tuntuu, että niilläkään en saisi ilmaistua asiaa ihan niin kuin olisin sen tarkoittanut: Osa kortin ulkonäköä on tietenkin se ottamani valokuva, ja olen miettinyt kortin ulkonäköä muilta osin. "Olen pyöritellyt mielessäni ideoita siitä, miltä kortti näyttäisi muilta osin." (?) No, joka tapauksessa...

Herkun idea viedä joulukortteja vanhusten palvelutaloon oli hyvä, mutta minulle huonosti toteutettavissa. Rupesin kuitenkin miettimään, että josko askartelisin kortteja lisää ja askartelisin niitä siskolleni ja äidilleni töissään jaettaviksi. Siskoni on opiskelun ohessa töissä vanhaikodissa, ja on kuulemma joulunkin töissä. Voisin häneltä kysyä kuinka monta vanhusta hänen osastollaan on, ja niin monta korttia osoittaa häneltä (ja ehkä hänen muilta "tonttusukulaisiltaan") asukkaille. Äitini työskentelee kotipalvelussa eli kiertää asiakkaitten kotona auttamassa heitä asioissa jota he itse eivät pysty tekemään: laittaa silmätippoja, petaa sängyn, avaa sängyn jne... Hänkin on joulun töissä, joten hänellekin voisin askarrella kortteja jotka osoitan hänen "asiakkailleen" häneltä. Vaikkei kortit olisikaan niinsanotusti "minulta" olisin auttanut levittämään joulumieltä. Harkitsen asiaa vakavasti. Kiitos siitä.

3. luukku

2005-12-03T23:13:00.000+02:00

Päätöksessä kiinni kynsin ja hampain

"Pakko" tulla vielä kirjoittamaan ennenkuin vuorokausi vaihtuu. Päätinhän kirjoittaa joka päivä jouluaattoon asti. Tänään on ollut aika täysi päivä. Lähdettiin kotoa puolen päivän jälkeen, kotiuduttiin kahdeksan kieppeillä. Loppuilta menikin television ääressä ja nyt vasta sain kirjoitusrauhan.

Ajassa taaksepäin

Pitää palata vielä eiliseenkin. Miehen kotiuduttua töistä lähdimme ostoksille. Mies oli töissä huomannut lehdessä luistintarjouksen ja poika tarvitsi luistimet. Pojan kokoakin oli vielä neljän aikaan jäljellä, joten mies varasi parin ja suuntasimme kauppaan. Sovituksessa todettiin parin olevan sopiva (onneksi, kokoa isompaa tai pienempää ei ollut enää jäljellä pariakaan) ja niin sai poika ensimmäiset uudet luistimet. Edelliset pari talvea (kyllä, vain pari talvea, ei olla oikein innostuttu luistelemaan lasten kanssa aiemmin) poika on luistellut kirpputorilöydöillä. Tytölle ei tarvitse todennäköisesti ostaa luistimia vuosiin, siitä pitää huolen kaksi omista luistimistaan kokoajan ulos kasvavaa serkkutyttöä.

Samalla käytiin ostamassa pojalle "juhlavaatteita". Hän tarvitsi tummat siistit housut, sillä lähikuukausi kuhisee juhlia. Tänään oli se joulujuhla (minne tosin ei olisi erityisen juhlavasti täytynyt pukeutua), maanantaina on koulussa itsenäisyyspäiväntanssiaiset jonne ohje on pukeutua "juhlavasti". Itsenäisyyspäivänä on partion itsenäisyyspäivän kirkko, jonne pitää pukeutua partioasuun, mikä sudenpennulla tarkoittaa tummansinisen collegepaidan ja partiohuivin lisäksi tummia housuja. 14.12. on tytön päiväkodin joulujuhla, jonne luonnollisesti poika tulee mukaan, ja jonne olisi mukava pukeutua siististi. Vielä ennen joulua on myös pojan koulun joulujuhla, niin vanhemmille tarkoitettu juhla kuin koululaisten oma ja aatonaattona kaiken kruunaa koulun joulukirkko (koulussa). Ja ei ole pahitteksi pukeutua joulunakin siististi, vaikkei mihinkään olisikaan menossa tai ketään olisi kylään tulossa. Kaupasta tarttui mukaan myös alennuksessa ollut neuleliivi, joka antaa tummien housujen ja valkoisen poolopaidan lisänä asulle sopivan loppusilauksen (poolopaita löytyi kaapista jo entuudestaan)

No eikö tyttö tarvitse juhlavaatteita? Joo, mutta niitä on toistaiseksi löytynyt, lähinnä serkuilta (tai tädeiltä) "perittyinä" tai lahjoina.

Joulupukki, joulupukki...

Tänään oli miehen ammattiliiton joulujuhla, tai siis lasten joulujuhla, tarkkaan ottaen. Juhla oli järjestävän osaston "pirtillä" ja se aloitettiin puurolla. Puuron jälkeen laulettiin, jonka jälkeen lapset saivat askarrella tontut. Askartelua seurasi tuolileikki - poika oli voittajakaksikossa, tyttö tippui heti kättelyssä. Sitten saapuikin jo pukki jakamaan pikku paketteja. Tytön vuoron tullessa hän kiireesti nappasi pussinsa pukin kädestä ja kiiruhti pois - pelkää pukkia, on pelännyt jo pari vuotta, sitä ennen ei pelännyt. Poika taas pelkäsi pukkia ihan pienenä poikana, enää ei. Tänään ei olisi malttanut odottaa että pääsee pukin syliin. Joulujuhlan päätti mehu/tee/kahvi tarjoilu pipareitten ja joulupullan kera.

Vielä ennen kotiin lähtöä istutin parhaani mukaan lapset nättiä seinätaustaa vasten yhteiskuvaan, mikä oli melkoisen hankalaa. Aluksi kumpikaan ei olisi halunnut istua ihan toisen vieressä, sitten rupesivat pelleilemään ja tunkivat liian lähelle toisiaan. Seuraavaksi poika päättää että ei halua laittaa kättään siskonsa hartioitten ympäri, joten siihen sai suostutella. Ja kun vihdoin muuten ovat valmiita kuvaan, ja siirryn miehen selän taakse hauskuuttamaan lapsia, jottei ilmeistä tulisi "käskystähymyiltyjä" lapset heittävät koko homman pelleilyksi. Kaksi kuvaa ehtii ottamaan ja lapset kyllästyvät ja hajaantuvat. Kuvat tarkastettuani totean etteivät ne kelpaa, ensimmäisessä poika näyttää kieltä, toisessa poika katsoo liian ylös ja tyttö liian sivulle. Eikun asetellaan lapset uudestaan, uusi nauratusyritys ja vihdoin äiti kyllästyy, jollei kolmas ja viimeinen kuva onnistunut, niin antaa olla. Mutta eikös sitä sanotakin että kolmas kerta toden sanoo - kuva on lähes täydellinen (lapset katsovat vähän yläviistoon, mutteivät liikaa ja punasilmäisyyden voi digikuvista editoida helposti pois): minulla on joulukorttikuva lapsista!

"Pintaviallisia" sanoi anoppi

Lähes kotona jo muistutan miestä, että hänen pitäisi soittaa äidilleen ja kysyä maanantaista, sopiiko että menemme kyläilemään. Mies paljastaa, että oli aiemmin miettinyt, että jos lähtisi heti juhlan perään sinne ajelemaan. Mietin sitä ja totean että minulle ihan sama, menemmekö tänään vai maanantaina. Mies soittaa äidilleen ja sopii että lähdemme saman tien, kun jo autossa ollaan. Poiketaan vain kotona hakemassa lasten koulu- ja päiväkotikuvat, sillä ne ovat päälimmäinen syy vierailulle.

Anopin miesystävän talo, pieni "mummonmökki" keskellä metsää ja peltoja, missä anoppi siis käytännössä nykyään asuu (anopilla on oma vuokrayksiö, jossa lähinnä säilyttää omia huonekalujaan ja silloin tällöin vierailee) on pienen yksityistien päässä. Tie on kapea ja jäinen - muttei onneksi liian liukas nastat alla - sekä valoton. Vielä mennessä on sen verran valoisaa, että pitkistä valoista ei ole mitään hyötyä, mutta olemme kumpikin vakuuttuneita, että kotimatkalla niille on käyttöä.

Asetuttuamme taloksi naytän anopille heti aluksi valokuvia. Ensin anoppi saa tarvitsemansa pikkukuvat, sitten hän katselee lasten luokka ja ryhmäkuvat. "Täälläkin on näitä pintaviallisia." Olen hiljaa ja paheksun sisäisesti anopin kommenttia. "Sanonko Pojalle." Totean että mieluummin ei. Tytön päiväkodin ryhmäkuvastakin löytyy "heitä". Anopin asenne maahanmuuttajia kohtaan pistää sisälläni kiehumaan, mutten halua tehdä siitä numeroa. Saman asenteen olen havainnut mieheni siskossa, miehessäni en onneksi. Tosin mieheni kommentti "musta poika" kun näki tyttärensä tarhakuvan sai hieman karvat nousemaan pystyyn, ja totesin "entä sitten?". Mies tosin selitti, ettei ollut omasta mielestään nähnyt poikaa aiemmin. Karvani asettuivat hieman ja ajattelin hiljaa itsekseni, että silloin kun mies on vienyt tytön, hän on vienyt tämän niin aikaisin, ettei kyseistä poikaa ole vielä tuotu ja kun mies on hakenut, niin ilmeisesti tämä poika on aina haettu aiemmin.

Pojassani en ole pahemmin huomannut rasistisia piirteitä, ekaluokalla hän oli oikein hyvä kaveri erään luokkalaisensa maahanmuuttajapojan kanssa, tosin ei enää ilmeisesti ihan yhtä hyvä kaveri. Kun huomasin jälkeenpäin tyttöni kutsuneen syntymäpäivilleen kaikki ryhmänsä tytöt paitsi maahanmuuttajia, mietin itse sisälläni mistä mahtoi johtua. Myöhemmin minulle selvisi, tyttäreni itse selitettyä miksei leiki ryhmänsä aasialais tai turkkilaistyttöjen kanssa. Kyse on siitä, että nämä tytöt eivät ymmärrä vielä tarpeeksi hyvin suomea, eikä ilmeisesti tyttäreni ymmärrä omasta mielestään tarpeeksi hyvin näitä tyttöjä, mikä ilmeisesti tytön mielestä hankaloittaa yhdessä leikkimistä. Selitin, että kyllä he pian kielen oppivat.

Muutoin vierailu anopin ja "Aapon" luona meni totuttuun tapaan: kahvia ja keskustelua aiheesta sekä sen vierestä, työstä ja työttömyydestä, digiboksista ja satelliittiantenneista, työoloista 50-60 luvun taitteessa verrattuna nykyaikaan, lavuaareista sun muusta. Lähteissä oli pakko ottaa muutama tunnelmallinen kuva pimeästä pihasta harvoine valoineen. Mies, niin hiljainen kuin perusluonteeltaan onkin, jäi vielä meidän muiden jo odotellessa autossa suustaan kiinni tarpeettoman pitkäksi aikaa.

Kuten siis olimme aavistelleet, oli jo pilkkopimeää kotimatkalle lähtiessämme. Pimeä on pelottavaa auton kyydissä, mutta kuitenkin erittäin kaunista. Huolimatta siitä, mitä aiemmin kirjoitin valontarpeestani, ulkona pimeällä vähässä valossa on mahtavaa olla, katsella tähitä tai vaan aistia ympäristöä.

Aivot ylikierroksilla

Joulukorttikuvan lapsista saatuani on siitä lähtien mielessäni ihan pinnassa liikkunut ideat joulukortin muusta(?) ulkonäöstä. (Miksi, kun yrittää löytää sopivaa sanaa mieleen nousee kyllä se sopiva sana ihan väärällä kielellä, tuohonkin sopiva vaihtoehto olis ollut "övriga", suomalainen vaihtoehto "muusta" ontuu milestäni pahasti, mutta en pinnistelemälläkään löydä siihen parempaa sanaa!!) Idea on jo lähes kypsä, hiomista vielä vaatii. Lupaavalta näyttää, taidan tänä vuonna saada joulukortit liikkeelle vielä halvemmilla postimaksuilla...

Virheitä vilisee...

...tekstini tällä kertaa, mutta antaa vilistä, en jaksa nyt tarkistaa sitä enää. Tiedän hyvin että aikamuoto ei ainakaan etene johdonmukaisesti, mutta siinä olisi liikaa korjaamista näin myöhään yöllä, joten jätän sen omaan arvoonsa tällä kertaa. Tekstiä olen tuottanut nyt lähinnä tajunnanvirtana, suuremmin muotoa miettimättä, jotta saisin edes suurinpiirtein kaiken sanottua ennenkuin liikaa väsyn.

2. luukku - aurinkoa risukasasta

2005-12-02T13:03:00.000+02:00

Kirjoittaminen helpottaa

Oloa helpottaa aina kummasti, kun saa purettua mielensä kirjoittamalla, vaikkei edes olisi varmaa lukeeko sitä kukaan. Oloni on huomattavasti kevyempi kuin reilu tunti sitten. Minulle on kirjoittaminen aina ollut helpompaa kuin puhuminen. Ehkä siksi, että kirjoittaa voi vaikka kyyneleet valuu silmistä ja tunteet velloo. Jos puhuisin samat asiat ääneen kasvotusten tai puhelimessa, en saisi puhuttua, itkisin suurimman osan aikaa. Minulle on aina ollut vaikea käsitellä arkoja asioita kasvotusten ja siksi myös vältän niitä tilanteita, sillä tiedän että itkisin. Pelkään että antaisin itsestäni heikon kuvan, pelkään mitä se toinen henkilö mahtaisi ajatella.

Noniin, ja tämänhän piti olla iloisempi kirjoitus...

Kynttilänvaloa

Eilen illalla lapset saivat maalata kynttilänsä. Pojan kynttilään tuli neljänvärisiä pystysuoria aaltoviivoja toinen toisensa viereen, ihan hieno. Tytöllä oli enemmänkin abstraktia taidetta, väriläiskiä siellä täällä, yksi punainen ympyräkin joukossa. Hieno tietysti hänenkin kynttilänsä. Tänä aamuna (eilen illalla maalaukset eivät olleet vielä kuivuneet) poltimme kynttilöitä hetken aikaa. Tarkoitus on polttaa niitä joka päivä hetken, aina jouluaattoon asti.

Tyttö on oikein tunnelman (ja ylipäätänsä kaiken kauniin) ystävä. Hän haluaa aina kun kynttilöitä poltetaan, että kaikki muut valot sammutetaan. Ihan ok, mutta esimerkiksi syödessä harvemmin minulle kynttilänvalo riittää, haluan nähdä paremmin. Muutenkaan en pidä liian hämärästä valaistuksesta. Kynttilänvalosta pidän, mutta jos se on ainut valo, niitä kynttilöitä pitää olla sitten enemmän jotta valaisevatkin paremmin. Ja en toki tarvitse paljon valoa, jos vain istutaan paikallaan ja rauhoitutaan ja musiikkia saattaa soida taustalla. Mutta jos on kyseessä normaali koti-ilta, lapset touhottaa ympärillä, on normaalia ja jatkuvaa kanssakäymistä, ehkä katsotaan televisiota tai tehdään jotain muuta, silloin kaipaan riittävää valaistusta. (Seli, seli - miksiköhän tämä juttu mahtoi kääntyä minun valontarpeeseeni?)

Tytölle pitäisi kaiken olla myös aina kaunista. Hän haluaa kauniit vaatteet päällensä. Lelujen pitää olla kauniita. Jopa elokuvien pitää olla kauniita. Esimerkiksi Pelikaanimies ei ole tyttöni mielestä kaunis elokuva, mutta kaikki prinsessa-elokuvat ovat, kuten Tuhkimo. Nyt kaksi päivää hän on kotona leikkinyt olevansa Tuhkimo: hän vaihtaa päällensä vaaleanpunaisen college-mekon ja laittaa jalkaansa punaiset sisätossut. Tossut ovat lasikengät. Hän myös tanssahtelee ympäriinsä.

Anna hyvän kiertää

Varmaan moni on nähnyt kyseisen elokuvan. Liikuttava ja niin ihanteellisen idean sisältävä elokuva. Olen monesti miettinyt, miten voisi elokuvan ideaa toteuttaa. Mutta pelkään ehkä liikaa, pelkään taas ihmisten palautetta, ajatuksia. Näin joulun alla on käynyt mielessäni antaa joulumielen kiertää. Viime joulun jälkeen askartelin vinon pinon joulukortteja kartongista ja lahjapapereista leikelleistäni kuvista. Mutta sitten rupesin miettimään mihin ne käyttäisin, sillä tutuille ja sukulaisille annamme tai lähetämme yleensä joulukortin jossa poseeraavat lapsemme. Ehkä lapset voisivat jakaa niitä kortteja päiväkoti- ja koulukavereilleen? Silloin tosin olisi kiva, jos ne olisivat lasten itse askartelemia. Juolahti sitten mieleeni, että mitäs jos vain lähtisi naapurustoon tonttuilemaan ja jakelisin niitä lähialueen postilaatikoihin, allekirjoittaen ne salanimellä Tonttu Joulumieli. Silloin minun mahtava itsetuntoni nosti taas päätään, ja ajattelin, että suurin osa niistä varmaan lentäisi samantien roskiin, ei kukaan huolisi moista "jätepaperia". Entäs jos ilahduttaisin joulun alla kaikkia palveluammatin harjoittajia jotka kohtaan. Antaisin kortin jokaiselle bussikuskille tai kaupan kassalle, kiittäisin hyvästä palvelusta ja levittäisin joulumieltä. "Entäs jos ne katsoo kieroon ja paheksuu," sanoo taas pieni ääni pääni sisällä.

Auttakaa ihmiset, kertokaa olenko hullu? Jos saisit ventovieraalta joulukortin, mitä ajattelisit? Jos istut jouluruuhkissa bussin ratissa tai kiireisellä kaupan kassalla, ja joku asiakkaista antaisi sinulle joulukortin ja lämpimän ajatuksen, ottaisitko sen lämpimin mielin vastaan vai ärsyyntyisitkö?

Huomasin erään joulupallon heitetyn ihanissa naisissa. Olkoon tämä minun joulupalloni kaikille (vai harvoille) lukijoilleni:

Antakaa joulumielen kiertää!

2. luukku - aamun avaus

2005-12-02T11:31:00.000+02:00

Sairas vai ei?

Pojalla olisi ollut tänään koulussa pikkujoulut ja jokin konserttikin. Olisi myös ollut tiedossa rangaistus eilisestä käytöksestä. Poika rupesi aamulla valittamaan että on kipeä, päätä särkee ja huono olo. Poika on kärsinyt jo muutaman vuoden satunnaisista migreeneistä, joten mitäs muutakaan se sitten olisi. Mutta minulla oli syytä epäillä pojan teeskentelevän. Ensimmäinen merkki oli se, että juuri hetkeä aiemmin poika oli maannut sängyssä lukemassa, minä en ainakaan migreenissä ja huonovointisena jaksaisi lukea. Toiseksi oli syytä epäillä että poika haluaa vain välttää tiedossa olevan rangaistuksen.

Toki otin senkin huomioon, että poika saattaa olla ihan vilpitön, joten annoin lääkkeen ja pyysin lepäämään hetken. Yritettäisiin hetken päästä sitten olisiko vointi parempi. Jonkin aikaa pojan levättyä pyysin häntä yrittää pukea ja tulla syömään. Poika ähkyi ja narisi ettei voi, ei jaksa. Pyysin uudestaan yrittämään. Siinä vaiheessa hän yhtäkkiä päättikin mennä kakalle. Sanoin, että ei viipyisi siellä liian kauaa, jos yritettäisiin vielä sitä kouluun lähtöä.

Hetken päästä, kun kouluun alkoi jo olla kiire, menin selvittämään pojalle miten homma toimii, jos hän jää kotiin. Koska hän on "kipeä" hän lepää koko päivän, ei televisiota, ei musiikkia, ei pelejä. Ja vähintään puoleen päivään täytyy levätä sängyssä pimeässä/hämärässä huoneessa, puolenpäivän jälkeen saa sitten jo lukea. Kirjoitan myös liikunnanopettajalta tulleeseen lappuun, että Kimmo oli perjantain kipeänä ja mikäli opettaja näkee tarpeelliseksi, voi vielä toteuttaa rangaistuksen ensi viikollakin. Lapun poika saa luvan antaa liikunnanopettajalle ensi torstaina. Namipakettia, joka olisi pitänyt viedä kouluun pikkujouluihin, poika ei saa myöskään itselleen.

Poika alkoi tajuta, että ei ollutkaan tiedossa hauska päivä kotona, jolloin saisi pelata Xboxilla ja ehkä katsella elokuvia. Haluaakin kouluun, siinä vaiheessa kun on enää reilut viisi minuuttia aikaa ehtiä sinne ja on vielä pukematta ja aamupala syömättä. Totean että saa mennä kouluun, jos ehtii muutamassa minuutissa pukea ja lähteä, mutta syömään ei ehdi, eikä avaamaan joulukalentereita. Paljoa myöhässä en poikaa suostuisi kouluun lähettämään tänä aamuna. Poika muuttaa mielensä ja jää kotiin.

Kutsuin pojan syömään aamupalan, hän näytti jo ihan terveeltä. Kolmea varttia aiemmin hän oli ollut niin kipeä että. Syötyään hän sai avata joulukalenterit, mutta sitten olikin jo aika palata lepäämään. Rupesin itse valmistautumaan kotoa lähtöön, piti viedä tyttö kuitenkin päiväkotiin. Tiesin että poika saattaisi sillä aikaa livahtaa huoneestaan, joten viritin pari "ansaa". "Sinetöin" hänen huoneensa oven teipinpalalla, jotta näkisin, onko hän poistunut huoneestaan, sillä uskoin, ettei poika onnistuisi teippaamaan sisällepäin aukeavaa ovea samallatavalla huoneen sisäpuolelta. Vessassa toki olisi pakko päästä käymään, joten tein toisen ansan, teippasin yläkerran portin vastaavalla tavalla, jos poika kävisi vessassa, ei kuitenkaan alakertaan olisi mitään asiaa.

Vein tytön päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin. Hahaa, portin teippi oli eri tavalla kuin olin sen teipannut. Mutta... pojan huoneen teippi oli siististi paikallaan?? Olin hämmentynyt. Otin teipit pois ja kysyin pojalta, oliko poistunut huoneestaan. Väitti että ei ja uskoinkin poikaa hetken. Alakertaan palattuani poika kuitenkin paljastui. Kouluun vietäväksi tarkoitettu namipaketti oli auki. Kyseessä oli pussi, jonka yläreunan olin taittanut kiinni. Poika oli käynyt kurkkimassa pussiin, eikä ollutkaan osannut taittaa pussia samanlailla kiinni kuin minä olin sen taittanut. Poika luuli olevansa ovelampi, mutta vielä toistaiseksi on (tietääkseni) aina lopulta paljastunut, tavalla tai toisella.

Valehtelua

Poikani valehtelee ihan liikaa ja jatkuvasti. Jokin aika taaksepäin valehteli useaan otteeseen, ettei koulusta ollut tullut läksyä ollenkaan. Yhtenä päivänä koulusta tuli lappu, että pojalla on jatkuvasti ollut läksyjä tekemättä. Mies soitti opettajalle, kuten lapussa opettaja pyysi. Selvisi että poika oli koulussakin jatkuvasti valehdellut syistä, miksi läksyt oli tekemättä. Oli myös ollut levottomuutta ja lusmuilua koulussa. Rupesimme sen jälkeen tarkemmin valvomaan pojan läksyjä, opettajan kerrottua että aina tulee 2 läksyä, paitsi perjantaisin tai erikoisina päivinä.

Poika myös valehtelee sumeilematta sellaisissa tapauksissa, kun kiistatta jo tiedämme hänen tehneen jotain, minkä hän kivenkovaan kieltää tehneensä. Rankaisematta valehtelut eivät ole koskaan jääneet.

Olen huolissani ja väsynyt, henkisesti erittäin väsynyt tilanteeseen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä?

Iloisempaa asiaa?

Valitan etten voinut tällä kertaa tarjota mitään iloisempaa kirjoitettavaa. Voi kunpa voisinkin, mutta vaikka minulla ehkä aiemmin aamulla vielä oli jotain mielessäni, on kaikki jääneet huolien alle, hautautuneet lähes kokonaan, kuten aamulla puolisulasta hangesta löytämäni avainnippu. Pitää toimittaa se löytötavartoimistoon, näin sivuhuomautuksena.

1. luukku - otto kaks

2005-12-01T16:10:00.000+02:00

Poikanen palasi pesään

Poika ilmestyi vihdoin kotiin. Selityksenä oli, että kukaan ei ollut muistanut hänelle iltapäiväkerhossa sanoa että kello on kolme ja että pitää lähteä. Voisihan poika itsekin pitää kelloa silmällä.

Kaikenlisäksi hän toi kotiin jobinpostia, ei ollut käyttäytynyt kunnolla liikunnantunnilla, joten jää huomenna puoleksi tunniksi koulun jälkeen. En tiedä jääkö jälki-istuntoon, vai pitääkö liikunnanopettaja pojalle "yksityisopetusta", mutta kuitenkin.

Big Brother

Tänään nähdään sitten BB:n finaali. Jotenkin viimeaikoina on kiinnostus laantunut, vaikka aluksi katselin joka päivä. Enää on tullut katsottua vain että kuka putoaa tms. Tänään tosin on pakko katsoa. Olen kahden vaiheilla äänestääkö suosikkia vai eikö. Toisaalta en raaskisi laittaa kuin yhden äänen ja jos se ei voitakaan, niin sitten harmittaa että tuli tuhlattua siihen yhteenkin ääneen. Sitten taas jos kaikki ajattelisivat samoin ja jättävät äänestämättä, niin ehkä se todellinen kansansuosikki ei voitakaan...

Aivosolu etsii toista

Kyllä minulla oli muutakin mistä minun piti kirjoittaa tässä toisessa näytöksessä mutta pää tyhjeni mystisesti. Se tyhjeni jo siinä vaiheessa kun aloitin tämän uuden kirjoituksen, mutta toivoin että aivosoluni kohtaisivat ja muodostaisivat kipinän. Nykyään on hirveän vaikea pitää ajatukset kasassa. Ne karkaavat kesken lauseen ja tuntuu siltä että harvoin saan enää rauhassa sanoa asiani loppuun ja vaikka mahdollisuus suotaisi, en enää muistaisi puoliakaan.

Katselen ympärilleni ja etsin kadonnutta ajatusta. Turhaan.

1. luukku

2005-12-01T15:35:00.000+02:00

Uskaltaisiko tehdä lupauksen että kirjoittaa blogiin jotain joka päivä jouluun asti? Yleensä ne lupaukset eivät vain pidä, mun itsekurini on olematon mitä tulee päätöksiin joissa täytyisi pysyä. Yritetään nyt kuitenkin.

The One With The Fertility Test

Mitä muutakaan voisi työtön äiti tehdä yksin kotona ennen joulua kuin katsella Frendejä. Tänään oli taas yksi niitä hitaita päiviä, mikään muu ei huvita kuin löhötä sohvalla ja töllöttää ruutua. No, olisi huvittanut mennä myös päiväunille, mutta en saanut aikaiseksi ja nyt on jo liian myöhäistä. Niin ja kyllähän mä hetken virkkasinkin samalla kun katselen Frendejä.

Olen nähnyt kaikki jaksot jo muutamaan otteeseen ja näin n:nellä katselukerralla niistä rupeaa huomaamaan asioita joihin ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. Tänään ensimmäinen jakso minkä katsoin oli se, jossa Monica ja Chandler menevät hedelmällisyystesteihin. Testejä edeltävänä päivänä pariskunnan keittiössä Monica sanoo selvästi (kuuntelin kolmeen kertaan, en erehtynyt) että he ovat yrittäneet lasta jo yli vuoden. Mutta hehän aloittivat yrittämään sairaalassa kun Rachel oli synnyttämässä Emmaa ja Emman 1. syntymäpäivää vietetään vasta 7 jaksoa myöhemmin. Okei, mutta ei "omituisuudet" siihen lopu. Klinikalla he törmäävät Janiceen, joka on siellä myös testeissä miehensä kanssa, mutta Janicehan oli juuri synnyttämässä samaan aikaan kuin Rachel, joten eikö ole pariskunnalle vähän aikaista mennä hedelmällisyystesteihin kun edellisen lapsen syntymästä on vajaa vuosi?

Hmm, olempa ollut tuottelias tänään... No, huomioita vain, eikä ne missään määrin pilaa katselunautintoa, tekevät siitä vain mielenkiintoisempaa.

23 yötä jouluun

Tänään on jo joulukuun 1. päivä. Lapset avasivat innoissaan ensimmäiset pussit joulukalentereistaan, saivat kumpikin valkoisen kynttilän ja kynttilänkoristeluvärejä. Illalla koristellaan kynttilöitä. Eilen testasin itse ja oli hankalampaa kuin luulinkaan. Kun suoraan tuubista puristi, niin toisinaan saattoi väriä tulla yhtäkkiä iso läjä. Joten ajattelin että lasten on parempi koristella kynttilät siveltimillä. No kokeilin sitä tänään aamulla ja totesin että siveltimellä väriä ei tule tarpeeksi, sitä tulee leveälle alueelle eikä kovin tasaisesti. No, toivotaan että lapset onnistuvat edes jotenkuten.

Rupesin myös miettimään joulunalusen aikataulua. Lähinnä miehen pekkasia joita puhui että voisi pitää joulua edeltävällä viikolla. Rupesin miettimään että hyvä olisi myös olla aatonaatto pekkasella, tytön saa vielä päiväkotiin ja pojalla on vielä lyhyt koulupäivä, niin aamulla voisi lähteä ajoissa kauppaan ihan kahdestaan ostamaan jouluruuat niin ei tarvitse illalla eikä aattona kiireellä juosta ruuhkassa.

Asiasta kukkaruukkuun, pojan pitäisi olla jo kotona, mutta eipä näjy. Koulussa on tänään disko, mutten antanut lupaa mennä diskoon. Ei hänellä ole edes rahaa mukana, ja diskon sisäänpääsy maksaisi euron.

Valokuvia valokuvia

Tytön päiväkotikuvat tulivat eilen. Ihan onnistuneita ovat. Ja olen pikkuhiljaa ruvennut leppymään pojan koulukuvista, kai ne sitten voi pitää. Varsinkin kun anoppi tarvitsee lapsista kummastakin kaksi tuoretta passikuvankokoista kuvaa, tekee ilmeisesti jonkinnäköistä sukutaulua, joista toinen tulee meille ja toisen saa mieheni sisko perheineen.

Anopin luo käy matka todennäköisesti ensi maanantaina, ellei hän satu olemaan töissä. Miehellä on pekkanen, tyttö kotona ja jos pojan iltapäiväkerhoon ilmoitetaan ettei hän mene sinne maanantaina koulun jälkeen, pääsemme ajoissa liikkeelle.

Mutta missä turkasessa se poika nyt on?

RUNOT

2005-11-30T18:16:00.000+02:00

Sain koulusta läksyksi kirjoittaa 2 runoa kuvista. Opettaja antoi rivien viimeiset sanat.

Tuo fantti
nimeltä Antti.
Nurkassa häpesi
pian seinällä kiipesi.
Pian pallilla seisoi nolo
pian hän oli ihan polo.

Oi tuo tähti
Jere pois lähti.
Jereä päähän koski
au Jere huudahti au poski.

Se on täällä taas

2005-11-30T11:20:00.000+02:00

Apua! Huomenna on jo joulukuu. Se tuli taas ihan liian pian ja salaa. Tänään täytyy ripustella lapsille joulukalenterit, täytellä niitä, katsella puuttuuko jotain tärkeää ja kuinka paljon ja jos puuttuu, ihmetellä mitä vielä voisi keksiä täytteeksi, mielellään jotain omatekoista.

Tarvitsisi myös aloittaa nukkekodin kunnostus tytölle joululahjaksi. Se on mun vanha Lundbyni, lojunut varastossa jo lähes 20 vuotta. Kaikki kalusteetkin ovat matkan varrella hävinneet, eli pitäisi niitäkin väkerrellä tai löytää käytettynä halvalla, uutena ne on niin hirveän kalliita. Nuketkin ajattelin väsätä ihan itse. Jouluksi tarvitsisi saada edes hieman kalusteita, pari nukkea ja itse talo siistiksi niin että sillä voi jo leikkiä. Kalusteita sun muita voi aina täydentää myöhemmin, esimerkiksi syntymäpäivänä ja ensi vuonna joulukalenterin täytteinä.

Tarvitsisi myös keksiä hyvät paikat ripustaa joulusukat. Tänävuonna otan ne joulukalenterin seuralaisiksi: jos on jokin isompi yllätys, joka ei mahdu joulukalenterin pussiin löytyy pussista pieni kuva joulusukasta, niin tietävät katsoa sen sisälle. Hyvät ripustuspaikat vain ovat tässä huushollissa kiven takana.

Hyvää joulunodotusta vain kaikille, älkää stressatko liikaa! e

Petteri punakuono

2005-11-29T22:42:00.000+02:00

Muistui mieleeni jotain mitä tyttöni aamulla sanoi. Tuli pakottava tarve jakaa se vielä teidän mahdollisten lukijoitten kanssa.

Lauleskelin Petteri Punakuonoa ja kun laulussa lauletaan jotain tyyliin: "...pulkkaa pukin kiskoen, johtaa sen riemuisasti, luokse lasten kilttien." Tyttö totesi asiasta täysin vakuuttuneena että kyllä hän johtaa tuhmienkin lasten luo, jos samassa perheessä asuu sekä kiltti että tuhma lapsi.

Lapsen usko on sitten ihana asia.

Ammattina työtön - kolikon kumpainenkin puoli

2005-11-29T18:26:00.000+02:00

Reilut 2 vuotta sitten jäin työttömäksi kuuden vuoden äitiys-, vanhempain- ja hoitovapaaputkesta, ilman ammatillista koulutusta tai kunnollista työkokemusta, yliopiston keskeyttäneenä ylioppilaana. 2 lyhyttä ohjaavaa työvoimakoulutusta olen käynyt läpi, taskussa tuhti tietokoneen AB-ajokortti ja vihdoin jonkinnäköinen suunta. Toimistotyö olisi minulle sitä ominta, olen sisimmiltäni konttorirotta. Sain kokeilla harvinaista herkkua, työelämää, kolmen viikon ajan marraskuun alusta alkaen. Koin olevani onnekas vielä siinäkin, että sen kolme viikkoa tein työtä jossa viihdyin ja uskoisin viihtyväni vakituiseenkin. Valitettavasti nyt oli kyseessä vain lyhyt sairaslomansijaisuus.

Työtä maistaneena näen nykyisessä "ammatissani" työttömänä työnhakijana monia puolia. Kaikki ei ole negatiivista. Aiemmin jo kerroin etten ole aamuihminen. Voitte siis kuvitella kuinka vaikeaa herääminen puoli kuudelta aamulla mahtoikaan olla. Työttömänä saa siis nukkua pidempään aamulla. Tokaluokkalaisen, kommelluksiin ja tottelemattomuuteen taipuvaisen pojan äitinä on myös hyvä olla kotona valvomassa kouluunlähtöä, onko kaikki kunnossa ja tärkeimmät mukana. Eikä poika pääsee salaa penkomaan kaappeja ja laatikoita, syömään salaa ketsuppia, jäätelöä ja makeisia, syömään ja katselemaan televisiota meidän sänkyyn, etsimään käsiinsä tulikikut ja polttamaan kynttilästä sydämen niin että kynttilää on vaikea sytyttää uudestaan tai saamaan kummia päähänpistoja kokeilla vessan peilikaapin kemikaaleja tapetteihin ja ikkunoihin. Kyllä, kaikki tuo on totta ja tapahtunut, osa viime touko-elokussa, osa nyt marraskuussa.

Näin joulun alla ehtii myös jouluostoksille mukavasti, ilman kiirettä ja lapsia. Ehtii valmistella muutenkin joulua paremmin ja kaikkea ei tarvitse yrittää mahduttaa väsyneisiin lyhyihin iltoihin tai ohikiitäviin viikonloppuihin. Näin pimeään vuodenaikaan näkee työtön myös päivänvaloa. Töihin mentiin pimeällä, kotiin lähdettiin kun ilta alkoi jo hämärtää ja kotiin ehtiessä olikin jo pimeää. Lisäksi yksinäisyyttä ja rauhaa rakastavalle ihmiselle päivät yksin kotona on juuri sitä mitä tilasikin.

Mutta - aina on olemassa se mutta - työttömän, varsinkin työmarkkinatuella elävän, leipä ei ole leveä. Ja niin paljon kuin rakastankaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa, liika yksinäisyys erakoittaa, tekee mökkihöperöksi ja vieraannuttaa muusta maailmasta. Vaikka rakastankin yksinäisyyttä, rakastan myös kanssakäymistä ihmisten kanssa ja töissä sitä oli päivittäin, sopivissa annoksissa ja tunsin olevani osa jotain muutakin kuin omaa perhettäni. Niin ihana kuin oma perhe onkin, se ei vaan riitä. Liian kauan samojen seinien sisällä samoja naamoja katsellen hajottaa pään.

Loskaa ja sohjoa

2005-11-29T11:09:00.000+02:00

Aamu oli vaihteeksi huonosta päästä. Pojalle täytyi jankuttaa samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kukaan ei ollut hiljaa pyydettäessä, ja pojan kengännauhojen solmiminen kesti varmasti kymmenen minuuttia, ennenkuin ne oli kunnolla. Kummallakin lapsella on lisäksi ärsyttävä taipumus puuttua siihen kun sanon jotain toiselle heistä: "Niin juustiinsa!" Ihankuin itse olisi yhtään parempi eikä muka tekisi ihan samoja virheitä tai käyttäytyisi ihan yhtä huonosti. Tyttö lisäksi kiusaa ihan tarkoituksella poikaa, tietää että ärsyyntyy helposti. Halimis- ja pusimisyrityksetkin ovat jo kiusaamisen asteella, tyttö hyvin tietää ja huomaa ettei poika tykkää niistä tai halua niitä juuri sillä hetkellä.

Ulkona ei odota mukava yllätys tänään. Loskaa, märkää liukasta loskaa. Tyttö kaatuu alkumatkasta ja käsineet menee heti kättelyssä vaihtoon. Loskassa on niin vaivalloista kävelläkin, se luistaa ja jarruttaa.

***

Eilen tuli taas Täydelliset naiset. Mikä hänen nimensä nyt on, neljän lapsen äiti, istumassa keittiönpöydän ääressä kun pojat paukuttaa kattiloita ja laittaa musiikin täysille. Lopulta äiti pimahtaa, rupeaa karjumaan ja paiskomaan esineitä ja lopulta ampuu aivonsa pellolle. Se oli hänelle vain painajaista torkahtaessaan, mutta kuinka pelottavan tuttua. Kuinka monta kertaa olen itse revennyt liitoksistani, karjunut kurkku suorana ja hysteerisenä, paiskonut ehkä ovia ja särkymättömiä esineitä. Kuinka joskus on ohikiitävän hetken käynyt mielessä hypätä parvekkeelta ales tai vain kävellä ulos ovesta eikä enää palata - kuka minua kaipaisi. Tällä epätoivoisella kotiäidillä on sentään vähintäänkin kaksin verroin rankempaa kuin minulla. Minulla on vain kaksi lasta ja hänen kaksosensa ovat varmasti kaksin verroin kauheampia kuin minun lapseni.

***

Miksi kaikki tämän hetken tapahtumat saavat minut palaamaan ajassa vuoden taaksepäin? Sairaalaan. Perjantaina on pojalla koulussa pikkujoulut, pitää viedä pieni namipaketti mukanaan. Vuosi sitten mies oli siitä vastuussa melko yksin. Muistan että oli laittanut niitä Domino täytepipareita ainakin siihen pakettiin.

Muistin eilen myös yhtäkkiä, että tytön päiväkotikuvat olivat ilmestyneet viimevuonna sillä aikaa kun olin sairaalassa, mies toi ne näytille. Se taisi olla sen päivän kohokohta, ehdottomasti.

Ensi viikonloppuna on miehen ammattiliiton joulujuhla, jäsenet perheineen tervetulleita. Sinnekin mies meni viimevuonna lasten kanssa kolmestaan. Muistan katselleeni valokuvia juhlasta ja todenneeni, että mies ei osaa pukea lapsia. Jos tänä vuonna mentäisiin koko perhe ja lapsetkin olisivat paremmin ja sopivammin puettuja.

Vuoristorataa

2005-11-28T23:04:00.000+02:00

Tänään ei ollut hyvä päivä, ei ollut myöskään huono päivä, tänään oli molempia.

Aamu ei ollut niitä parhaita, paremminkin olisi voinut mennä, ei tosin ollut huonoimmastakaan päästä. Vielä ennen kotoalähtöä koin miellyttävän yllätyksen, ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) palkkani reiluun 8 vuoteen olikin odotettua suurempi, ja sain mahdollisuuden mennä jouluostoksille. Ja ulkona odotti toinen ihana yllätys: lunta, paljon lunta. Päätin ottaa kameran mukaan lumisia maisemia kuvatakseni sekä istuttaa tytön pulkkaan ja vetää hänet päiväkotiin. Voi kuinka riemuissaan hän oli - vastaantulijoiden hymyt kertoivat myös paljon. Ei ollut vielä aurattu eikä hiekoitettu ja lunta oli niin paljon, että tytön ei tarvinnut nousta pulkasta kuin kerran, kun ylitettiin iso tie, joka ei ollut tarpeeksi luminen eikä turvallinen ylitettäväksi pulkassa istuen.

Päiväkodin pihalla ilo hieman hyytyi, muovikassi jota olen kantanut "orjallisesti" kodin ja päiväkodin väliä oli unohtunut kotiin. Siellä olisi ollut vaihtolapaset ja tytön lelut, kun oli lelupäivä. No, ei se maailmaa kaada. Jatkoin matkaani melkoisen hyvillä mielin jokatapauksessa. Suuntana oli keskustan kaupat. Kävellessäni bussipysäkille katselin maisemia mutta kuvien ottaminen jäi sillä lunta tuli kokoajan lisää. En halunnut kastella kameraa ja epäilin myös kuvien onnistumista.

Bussissa tajusin mitä muuta siinä kotiin unohtuneessa muovikassissa oli. Tytön hame, jota ei oltu jätetty toppahousujen alle. Voi kunpa tajuaisivat kaivaa hänelle housut vaihtovaaterepusta, ettei hänen tarvitsisi pelkissä sukkahousuissa olla koko päivää.

Kaupoissa sain kiertää rauhassa, ilman suurempaa kiirettä - katsella, etsiä, ihmetellä ja suunnitella. Mukavaa, kun ei tarvitse pitää kokoajan toista silmää lapsissa jotka nypläävät jokaista tavaraa jonka heidän silmänsä kohtaavat. Sain pidettyä ajatukseni paremmin koossa, ostoslistan päässä ja hermot hallinnassa. Kotimatkalla viimeisenä pysäkkinä oli Prisma. Siellä kohtasin taas harmituksen, totesin että maksoin lähes 2 euroa ylihintaa palapeleistä, olisi pitänyt vielä malttaa mieleni, eikä ostaa niitä ensimmäisestä paikasta. No, minkäs sille enää voi.

Kotiin päästyäni minulla oli vielä aikaa hengähtää, istua omassa rauhassa Frendien pauloissa ennenkuin muuta perhettä alkoi valua kotiin. Pidän yksinäisyydestä, silloin kun sitä on sopivasti. Tulen hulluksi ellen saa välillä ihan omaa rauhaa ilman muita ihmisiä.

Poika tuli kotiin neljän jälkeen. Näky sai jo savua muodostumaan pääni sisällä: kummankin kengän nauhat olivat ihan täysin auki!! Siitä on hänelle sanottu jo varmaan satoja kertoja, yleensäkin siitä, että vaatteet kuuluu olla kunnolla päällä. Kuinka monta kertaa aiemmin hän onkaan tullut kotiin takki auki repsottaen, käsineet koulussa, kengännauhat auki. Kaiken yleensä on kruunannut vielä avonainen housujen vetoketju ja T-paita joka pilkottaa collegepaidan alta, kun sitä ei ole voitu pistää housuihin!! Tällä kertaa oli kuitenkin vain kengännauhat auki.

Pojalla oli tuomisinaan yksi ihan mukava yllätys, tai no ei yllätys, mutta mukava silti: Täydellinen matematiikan koe! Poika oli myös innoissaan toisesta "yllätyksestä": marraskuun ensimmäisenä päivänä kuvatuista koulukuvista. Minäkin avasin ne innoissani. Into laantui tippa tipalta katsellessani kuvia. Olin antanut pojalle kuvauspäivänä kamman mukaan kouluun, ohjeistanut katsomaan peiliin ennen kuvausta ja kampaamaan hiukset. Kuvassa pojan hiukset hapsottaa melkein pahemmin kuin koskaan kotiin tullessa. Poikani osaa kyllä hymyillä, hänellä on viehättävä hymy. Yksittäiskuvassa poika enemmän irvistää kuin hymyilee. No, ymmärrän kyllä että pakkotilanteessa on vaikea hymyillä luontevasti. Kaiken tuon olisin voinut vielä antaa olla omassa arvossaan, mutta sitten silmiini osui pojan leuka jossa kuvissa komeilee jokin punainen ruokatahra!! Ei ole edes sen vertaa voinut syömisen jälkeen tarkistaa missä kunnossa naama on! Tarkastelin luokkakuvaa, kyllä, on siellä jollain muullakin hiukset pörröiset, mutta ei, ei kenelläkään muulla ruuantähteitä kasvoillaan. En haluaisi pitää kuvia, en haluaisi maksaa moisista. Mies on eri mieltä, hänen mielestään on parempi että on edes epäonnistuneita kuvia muistona kuin ei kuvia ollenkaa.

Missä on vika, kun lapsi tekee samat virheet aina uudestaan ja uudestaan, siitäkin huolimatta että siitä huomautetaan jatkuvasti? Miksei hän voi ottaa opikseen. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi johdonmukainen juuri näissä asioissa. Huomautan AINA jos vetoketju ei ole kiinni, paita ei ole housuissa, takki on auki, käsineet tai tavarat unohtuvat kouluun tai avain ei ole mukana. Kotioloissa passitan lapset AINA ruuan jälkeen pesemään naaman ja kädet. Mitä teen väärin?

Marraskuun ensimmäisenä päivänä oli myös tytön valokuvaus päiväkodissa. Odotan sekavin tuntein kuvia.

INFP ja ESTP

2005-11-25T22:22:00.000+02:00

Testasin persoonallisuuteni kahdellakin testillä, molempien mukaan olen INFP. Täytyy myöntää että kuvaus pitää pitkälti paikkansa.

Poikani on ilmeisesti ESTP, tosin kuinka luotettava on testi jonka joku toinen tekee henkilön itsensä puolesta. Mutta yritin valita ne vaihtoehdot jotka poikaani parhaiten sopivat. Ainakin erään sivun neuvot "miten olla ESTP:n vanhempi" kuulostivat järkeenkäyviltä poikani tuntien. Eli ehkä hän sitten sellainen on.

Päiväkodin pikkujoulut

2005-11-25T21:20:00.000+02:00

Tytöllä oli tänään päiväkodissa pikkujoulut. Pyysin häntä piirtämään niistä kuvan.

Kuvassa on tyttö ja muutamia hänen päiväkotikavereitaan tonttulakit päässä käymässä syömään pöydän ympärille.

***

Kysäisin muuten tänään mieheltä että haluaako hänkin kirjoittaa. Reaktio oli juuri se mitä odotinkin: katsoa mulkoili ja pyöritti päätään. Kysyin mikä siinä kirjoittamisessa on niin pahaa. "Mitä mä kirjoittaisin?" Aika hyvin tunnen mieheni.

Mikä on koulussa kivaa ja mikä ei

2005-11-25T17:32:00.000+02:00

Kivaa on koulussa:

matematiikka
lekkiminen lekkipustossa
Lasse kirja
atk luokka

Mikä ei ole kivaa koulussa:

kirjoitus
kiusaus

Tänään koulussa oli adventtihartaus. Sain kantaa kytilää ristiin. Risti oli sidottu penkkiin. Missä oli reikiä. Sitten mentiin istumaan salin lattialle. Sitte laulettiin pari laulua. Sitten pappi kertoi pari juttua.

Hyvä aamu

2005-11-25T09:39:00.000+02:00

Hyviä aamuja on harvoin. Suuresti siitä syystä että itse en ole aamuihminen, pidän hiljaisista aamuista, en kestä mölyä ja jatkuvaa ääntä heti herättyäni. Lapsilla taas on taipumus kinastella ja väitellä heti aamusta, pojalla on ihme taito osata ärsyttää minua (pelleilemällä ja viivyttelemällä, varsinkin jos on kiire tai pitäisi tehdä jotain muuta) kunnes räjähdän ja tyttö, no hän vaan on luonnostaan kokoajan äänessä, puhua pulputtaa tai lauleskelee tms.

Tänään oli kuitenkin hyvä aamu, ei tarvinnut juurikaan korottaa ääntään, ei tarvinnut pahemmin hoputtaa ketään ja poikakin toivottavasti ehti ajoissa kouluun (toisin kuin eilen). Ääntä tosin oli edelleen liikaa. Tyttö kun ei tunnu koskaan osaavan olla paria sekuntia kauemmin hiljaa vaikka pyydän, käsken tai komennan.

Päiväkotimatkalla tyttö opetteli laskemaan sataan (periytyykö matemaattisuus?), lauleskeltiin joululauluja ja tyttö selitti että tuhmat lapset saa jouluna "hiiwiä" (L ja R vielä kadoksissa). Kysyi voiko "hiiwistä" tehdä ruokaa. Sanoin ettei voi. Halusi tietää mitä niillä voi tehdä, ja totesin että grillata. Tyttö siihen että voi myös rakentaa taloja, ja osoitti talon seinään: "Hiiwiä." Naurahdin ja sanoin että ei, ne on Tiiliä ja että tiilistä voi rakentaa talon, hiilistä ei. Tyttö arveli joulupukin voivan tuoda tuhmille lapsille myös tiiliä. Sanoin että ei, mutta hiiliä, kiviä tai risuja. "Ja niistä voi rakentaa kivitaloja ja risutaloja." Selvästikään tyttö ei ajatusta ollut ymmärtänyt, ajatteli niiden olevan lahja siinä missä muutkin lahjat, joilla voisi tehdä jotain, ei tainnut ymmärtää niiden olevan rangaistus.

Muistoja vuoden takaa

2005-11-24T23:17:00.000+02:00

Tänään teki mieleni saada hieman joulutunnelmaa. Pyysin miestä tuomaan kaupasta jouluisia keksejä (Domino täytepipareja) ja ylikypsää kinkkua, jota syötiin leivän päällä. Ne täytepiparit sai jotenkin ajatukset palaamaan vuoden taaksepäin, muistamaan, että mies toi niitä samoja täytepipareita minulle sairaalaan vuosi sitten.

En ollut aiemmin ajatellut koskaan sairastuvani niin pahasti, että joutuisin sairaalaan, luulin vauvanhakureissujen jäävän minun sairaalakokemuksikseni. En uskonut joutuvani sairaalaan edes vielä silloin kun kovassa kuumeessa menin päivystykseen lähinnä toivoen saavani mukaan reseptin tehokkaampiin kuumetta alentaviin särkylääkkeisiin mitä käsikauppalääkkeet olivat, jotta jaksaisin seuraavana aamuna hoitaa lapset päiväkotiin ja kouluun. En olisi arvannut päivystykseen lähteissäni palaavani kotiin vasta reilun viikon päästä.

Olin saanut keuhkokuumeen, tulehdusarvot olivat pilvissä ja lääkärikin ihmetteli kuinka jaksan edes kävellä.

Kuinka tylsää sairaalassa voikaan olla. Eikä siellä edes viitsi tehdä mitään muuta kuin löhötä (no paranemassa ja lepäämässähän siellä oltiinkin), ei edes lukea tai tehdä käsitöitä. Sopii toivoa että jäi viimeiseksi sairaalareissuksi pitkään aikaan.

Vuodentakaisen yllätykseni jälkeen olen kokoajan pelännyt että mitäs jos saan sen uudestaan, olenko ehkä jotenkin nyt alttiimpi keuhkokuumeelle kuin ennen. Hassua toisaalta, koska minulle kyllä selitettiin sairaalassa mielestäni erittäin seikkaperäisesti miten ja milloin se iskee jos on iskeäkseen. Enkä minä tietääkseni ole mitenkään edes erityisesti riskiryhmässä.

Silloinen sairaalareissu sekoitti jouluvalmistelutkin täysin. Ja lopulta en jaksanut enkä viitsinyt laittaa kunnon joulua ollenkaan. Tänävuonna on toivottavasti toisin. Jospa tällä kertaa oikea joulu tulisi meillekin.

***

Multa on salasana hukassa. Pitäisi saada yksi kuva nettiin, linkitettäväksi, mutta yksi paperi on hukassa. On jo lähes yö, enkä jaksaisi ruveta penkomaan joka paikkaa. Ehkä huomenna sitten.

Tervetuloa mahdolliset lukijat!

2005-11-24T16:14:00.000+02:00

Taas uusi yritys, yksi niistä lukuisista. Yritys pitää jonkin sortin nettipäiväkirjaa. Tällä kertaa ihan uusin maustein. Ajattelin perustaa perhepäiväkirjan, jonne poikanikin voi kirjoittaa. Hyvää harjoitusta oikeinkirjoitukseen sekä tutustuupahan myös samalla näppäimistöön ja oppii tämän nykypäivänä kovin tarpeellisen taidon, näppäimistöllä kirjoittamisen. Ajanmyötä myös tyttäreni saa tänne kirjoittaa, kunhan ensin siis oppii lukemaan ja kirjoittamaan, eli toivottavasti jo noin kahden vuoden päästä. Toistaiseksi voin julkaista hänen piirroksiaan aina silloin tällöin.

Mihinkö on isi unohdettu? Perheestä löytyy kyllä sellainen, mutta tämän perheen isi ei ole kirjoittajatyyppiä. Jos pyytäisin häntä mukaan, osaan jo aavistaa mitä hän sanoisi: en mä keksi/tiedä mitä kirjoittaisin tai en mä kuitenkaan osaa mitään kirjoittaa. Voinhan toki kysäistä, kenties yllätyn positiivisesti.